Mitäs meille kuuluu?
Olen tyytynyt päivittämään taannoisina kuukausina ainoastaan uusinta (eikä sekään pidä paikkaansa) keksintöäni mielialavaakaa (löytyy tuolta palkista hieman alempaa), jonka avulla saan itsestäni edes jotain ulos näinä hektisinä ja saamattomina aikoina.
Eikä siinäkään tosin ole paljon täytettävää, sillä elämä polkee jokseenkin paikallaan koulun ja kodin, syömisen ja nukkumisen, flunssailun ja terveiden päivien välillä. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyllästyneeltä, oman ajan puute... tai sanottaisiinko ennemmin "oman ajan käyttäminen oikein" ei ole oikein tuottanut tulosta.

Nytkin olen ollut kaksi päivää kotona, jolloin olisi ollut hyvää aikaa tehdä vaikka hieman gradua. Ja mitä olen saanut aikaan? Flunssan, tadaa!  Ja näin voimme vain odottaa pyörien lähtevän taas alusta liikkeelle: vannon taas petipotilaana ollessani, että sitten kunhan tervehdyn teen taas sitä ja tätä ja tuota. Ja terveenä voi sitten taas todeta, että flunssassa olessa on kertynyt niin paljon rästihommia, että aika meneekin niihin. Tämä näin kertauksena siitä, miten olen kuluttanut alkuvuoden - rästihommia kyhäten ja vieläkin on osa odottamassa.

Siispä, ajattelin oikaista tuon kiertokulun niin, että kirjoitankin nyt jo flunssastani käsin tänne blogiin, niin ei jää se sitten harmittamaan siinä vaiheessa, kun taas vihdoin tervehtyy tekemään niitä rästihommia. Hahaa!

Ja jotta nyt kirjoittaisin edes hieman jostain aiheesta, niin pakko taas palata hurmaaviin koulutovereihini. Olen suorastaan äimistynyt siitä, miten ihmiset voivat puhua niin paljon täysin merkityksetöntä p-kaa. Ihan vaan ajankuluksi tietysti, ja oman itsensä vuoksi myös. Jotta kukaan ei huomaisi, miten ahdistaviksi he kokevat hiljaiset hetket. On aina helpompi puhua vaikkapa...no meikeistä. Niistähän riittää juttua, juu. Että eikös mietitä ihan porukalla, minkälaista ripsiväriä sitä ostaisi tai että miten monta niitä löytyy jo kotoa, mutta ne on vanhoja ja huonoja. Voi ei.

Jostain syystä en osallistunut keskusteluun. En vaivautunut, enkä edes vaivautunut - hiljaisuudestani siis. Turhaudun vaan yhä enemmän siinä seurassa. Pyöreät pöydät ovat tuollaisessa ympäristössä, mitä epäkäytännöllisimmät. Siinä on pakosti kuunneltava toisten juttuja ja toiset varmasti kuulevat, jos yrität puhua vaikka kuinka hiljaa vierustoverillesi. Eikä niin edes sovi tehdä, sehän on epäkohteliasta muita pöydässä istujia kohtaan. Ja niin päivät kuluvat seuratessa tyhjänpäiväisiä keskusteluja ruokatunneilla ja kahvitauoilla, vaikka maailma olisi täynnä kiinnostavaakin puhetta. Olen toki yrittänyt virittää näihin pöytäkeskusteluihin tietyä analyyttisempaa otetta, mutta ihmiset menevät siitä hämilleen. Ja vaihtavat todennäköisesti jutun takaisin niihin meikkeihin. En jaksa enää yrittää, joten olen vaan. Ei kovin mieltäylentävää sosiaalista kanssakäymistä.
Onko se edes sosiaalista?

Vuoden vaihtuminen saa minut aina miettimään mennyttä. Jo menetettyä aikaa: hetkiä, jotka elävät vain muistoina ja haalistuvat valokuvissa. Ja ennen kaikkea omaa hetkellisyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Hups vaan, ja tämäkin päivä on eilinen tai viimeviikkoinen, viimevuotinen.

Ja kuitenkin kaikki vaan päiviä, auringonlaskuja ja nousuja, jotka ihminen on nimennyt päiviksi ja vuosiksi. Laskeskellut aikojen alusta asti, tai ainakin historian kirjojen alusta alkaen omaa elinkaartaan.

Ja mitä aika lopulta on?

Kellon viisareiden pyörimistä, jyvästen tipahtelua tiimalasissa, maapallon hidasta liikettä universumissa. Kasvien versomista, lakastumista, hiutaleiden leijailua ja jään sulamista. Pikkulasten kompastelua hiekkalaatikolta kouluun, töihin ja vanhainkotiin.

Aikaa ei ole, ellei ole jotain, johon se voi jättää jälkensä.

Aika ei siis lopu ennen kuin loppuu kohteet, joita se voi hampaillaan kaluta. Näin ollen on väärin sanoa, että ”aika jättää meidät”. Todellisempaa olisi sanoa, että me jätämme ajan. Joskus.

Me jätimme myös juuri vuoden 2006, halusimme tai emme. Me jätimme tulematta, menemättä ja sanomatta. Me myöhästyimme. Ei aika.
Omapahan on keksintömme.
Onhan se surullista. Ainakin hetken. Kunnes taas uppoudumme uuteen vuoteen ja unohdamme vuosien vierimisen.
Vuodeksi kerrallaan.

Minun nimeni on minun matkani päässä.

(Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa, 1959)

Mihin katosi marraskuu?
- Työhön, kouluun, ankeisiin ilmoihin, jumiutuneisiin hartioihin ja huonosti nukuttuihin öihin.

On siitä todella aikaa. Kokonainen kuukausi mennyt kirjoittamatta yhtä pientä lausetta. Eikä edelleenkään mielenrauhaa istua tässä ja ajatella pidempää, vaikka olisi ajatuksia, paljonkin, mutta vain keskeneräisinä pätkinä häiritsemässä kokonaisuutta. Stressi tekee tämän aina minulle. Nytkin suuritöisen projektinvonkaleen jälkeen on ainoastaan tyhjä olo ja levoton mieli. Harmittaa, koska olisi ollut kokonainen viikonloppu aikaa tehdä itselle tärkeitä juttuja, mutta kaikki jäi levottomuuden takia.

Mutta mikä sitten sai minut kirjoittamaan edes nämä rivit, pysähtymään edes hetkeksi?

Tämä nainen:

Johanna Iivanainen

Olimme nimittäin tänä iltana Jazz-Tähtien Joulu -nimisessä joulukonsertissa, jossa Iivanainen esiintyi yhdessä Jukka Perkon, Zarkus Poussan, Lenni-Kalle Taipaleen ja Sami Pitkämön kanssa. Ihastuin Iivanaisen äänen jo joitakin vuosia sitten. Silloin kun hän esiintyi ensimmäisen kerran Bumtsibumissa ja oli ainakin itselleni täysin tuntematon ujo tyttö, jolla oli aivan mielettömän upea ääni. Nyt olen käynyt oikeastaan jokaisessa konsertissa, jossa hän on esiintynyt täällä meillä Turun seudulla. Hänen äänenkäyttönsä vain on jotain mielettömän ihanaa kuunneltavaa. Herkkä ja samalla todella puhdas ja vahva. Ominta musiikkia Iivanaiselle on jazz, jossa hän onkin ehdottomasti Suomen parhaimmistoa, ainakin naisvokalistien osalta. Mieltäni lämmittää hänessä myös se, että Iivanainen lausuu laulaessaan todella puhtaasti englantia eikä siis ole ollenkaan häiritsevää, että hän usein laulaa englanninkielisiä kipaleita.

Tänään kuitenkin kävi oikein sääliksi tätä kaunisäänistä nuorta naista. Hän jäi selkeästi suuriegoisten miesten jalkoihin. Ei laulutaidoiltaan toki, ei missään nimessä, vaan esiintymisajassa. Tuo tähtikaarti, etunenässä Zarkus Poussa, kun varasti koko shown heittämällä pikkupoikamaisia vitsejä joka välissä ja usutti Iivanaisen välillä rumpaliksi, välillä rytmimunan soittajaksi tai kolkuttelemaan jotain kapuloita. Naurettavaa lahjakkuuden tuhlaamista!! Ja yleisön rahojen tietysti myös. En väitä, etteikö herra Poussa osaisi laulaa ja etenkin soittaa erilaisia soittimia todella upeasti, mutta kun lähiympäristössä on lahjakkaampiakin lauluääniä, niin Poussa olisi todellakin voinut jättää laulamatta ja keskittyä ihan itse hakkaamaan kapuloitaan.

Ajattelin, että viimeistään tämä konsertti olisi rauhoittanut mieltä, mutta päinvastoin, se pani kiehumaan.En voi käsittää, miksi konsertti oli rakennettu yleisilmeeltään niin väärin. Iivanaista kun kuulee niin harvoin missään eikä nytkään päästy kunnon tunnelmaan kuin ihan muutamassa kipaleessa. Poussaa taas tullaan näkemään kohta telkussakin. Voih. Olen pettynyt, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, miksi näin kävi. Iivanainen on luonteeltaan selkeästi hieman ujo ja jää siksi varmasti noiden köriläiden varjoon, kun aletaan huutoäänestää, millainen konsertti järjestetään. Harmi sinänsä, sillä Iivanaisen ääni yksinään, ilman minkäänlaista bongorumpua tai pianonpimputusta on jo niin voimakas instrumentti, että siitä rakentaisi montakin konserttia. Tunnen sielunsympatiaa IIvanaista kohtaan jostain kumman syystä.
Täytynee kaivaa vanhat levyt esiin ja fiilistellä. Ehkä se tasoittaisi taas mielen railoja.

Onneksi satoi lunta. Se piristi jotenkin, valoisuus pitkästä aikaa. Saavutin melkein ihanteellisen tilan makoilemalla pimeässä ja kuuntelemalla Lifehousen Storm:ia.


Yksinkertaista, kaunista ja hiljaista. Tekee päälle ja mielelle hyvää. Puhdistautunut olo.

Ja tuolloin oli kaunista myös ulkona - ei tosin enää.

 

Olen koukussa. Nopeatempoinen, kameleonttimaisesti rytmiään muunteleva musiikki on vienyt mukanaan. Napsuttelen vähän väliä sormiani rallatellen "I'm a diva-a-a!". Se vähä, mikä minussa on diivaa, mahtunee tuohon lauseeseen. Todelliset diivat on muualla. Nimittäin bändissä nimeltä Panic! at the Disco.

 

P!atD-lyhennystä itsestään käyttävä punk-emo-pop -bändi koostuu lähinnä teinipojan näköisistä kavereista, jotka eivät ilman musiikkiaan välttämättä erottuisi tiiliseinästä. Hieman yli vuosi sitten kukaan ei tiennyt bändistä mitään; nyt poikien keikat on loppuumyytyjä (jopa Ruotsissa), YouTubesta ja MySpacestä löytyy tuhansia ja taas tuhansia sivuja, jotka linkittävät ja hehkuttavat bändiä. P!atD tuntuu olevan todellinen 2000-luvun ja interaktiivisen aikakauden keksintö. Miksikö? Valotanpa hieman taustoja niille, jotka eivät vielä ole päätyneet bändin poikien vaikutuspiiriin.

                     

                              Ryan Ross keikkameikin teossa.                                   

BIO

Nevadasta, Las Vegasista kotoisin olevat pojat Ryan Ross (kitara) ja Spencer Smith (rummut) lähtivät kokoamaan kyseistä bändiä jo ollessaan  hädin tuskin 13-vuotiaita. Tuolloin he keskittyivät lähinnä Blink 182:n covereihin, jotka eivät tunnetusti voineet tehdä vaikutusta kehenkään. Eiväthän alkuperäisversiotkaan ole juuri mistään kotoisin. Kyllästyttyään Blinkin apinointiin pojat nappasivat bändiinsä uuden jäsenen Brett Wilsonin (basso), muuttivat musiikkityyliään hieman popimpaan punkiin ja antoivat bändille nimen The Summer League. Kiertueillaan Las Vegasin high school-konserteissa he tapasivat lopulta Brendon Urien (vokalisti), jonka johdolla kokoonpano alkoi todenteolla tehdä omanlaista musiikkia. Nimeksi vaihtui Panic! at the Disco, johon oli saatu vaikutteita Smiths'ien 80-luvun biisistä "Panic".

Julkisuuten P!atD putkahti totaalisesti netin välityksellä. Pojat jättivät Fall Out Boyn vokalistin, Pete Wentzin blogiin demonsa, joka kiersi netissä myös muilla tahoilla. Wantz innostui bändistä heti, kuten myös surffailijat, jotka eksyivät kuuntelemaan demoa. P!atD onkin siis huippuesimerkki bändistä, joka käytti nettiä ja peer-to-peer -jakeluohjelmia musiikkinsa markkinointiin fiksusti. Levytyssopimus syntyi kertaiskusta, mikä vasta aloittelevalle yhtyeelle oli todellinen yllätys. Heillä oli tuolloin koossa tasan kolme biisiä mm. myöhemmin levyllekin päätyneet "Time to dance" ja hupaisa "Nails for breakfast, tacks for snacks". Syyskussa 2005 nämä juuri ja juuri 18-vuotiaat poikaset julkaisivat esikoisalbuminsa "A Fever You Can't Sweat Out", joka oli jo tuolloin ainakin Amerikan maalla kuumaa kamaa.

Tähän mennessä bändin levyä on myyty USA:ssa jo platinaksi asti. Viimeisin, kolmas sinkkulohkaisu "I Write Sins Not Tragedies" taas nappasi MTV Video Music Awardsin vuoden musiikkivideon pystin mm. Madonnan ja Red Hot Chilli Peppersin nokan alta. P!atD:n videot ovatkin miellytävää katseltavaa siksi, että ne on huolella suunniteltuja ja toteutettuja. Ensinnäkin se, että niissä on juoni, on yllättävää, sillä nykyään tuntuu pärjäävän pelkällä pepun keikutuksella. En tosin tuomitse keikutustakaan, mutta se vaan on todella tylsää katsottavaa. Musiikkivideon pitäisi mielestäni herättää mielenkiinto, avata kappaleesta ehkä uusia puolia esiin.

Toiseksi juoni seuraa sanoituksia ja musiikki rytmillään korostaa tapahtumia ja liikkeitä. Tällaisia musiikkivideoita tehtiin joskus enemmänkin ja yleisemmin, mutta jonnekin ne hävisivät vähitellen. Monelle nykyartistille musiikkivideon tekeminen tuntuu olevan vaan pakollinen lisä, jossa tuodaan oma naama kuvaruutuun näytti se sitten hyvältä tai ei. Ettei vaan olisi taas Beyoncén pentele tämänkin takana, tai joku muu vartalon vatkaaja. No takaisin aiheeseen.

DIIVAT

                  

Br endon Urie..."Haven't you heard that I'm the new cancer, I had never looked better and you can't stand it."

Sanoituspuolen hommia bändissä hoittaa Ryan Ross, toinen perustajajäsenistä. Toki maailmaa, josta sanoitukset syntyvät, katsotaan teininäkökulmasta, jolloin se oletettavastikin on hieman hysteerinen ja mustavalkoinen, mutta voi niin hauska. Rossin pojan kynäilyt ovat sarkastisia, napakan itsetietoisia ja letkeitä. Mielenkiintoisin bändin jäsenistä on kuitenkin mormooni-poika Brendon Urie, bändin vokalisti ja keulahahmo, joka osaa ottaa yleisönsä pelkillä ilmeillä ja eleillään. Teatraalisempaa ihmistä saa etsiä - tämä poju on diiva! Tulevaisuuden Robbie Williams, ellei sitten raha, maine tai julkisuus pilaa häntä. Nyt kuitenkin mopo kulkee vielä mukavassa otteessa, minkä vuoksi Brendonin musiikillista eläytymistä on todella nautinnollista seurata. VMA:n tunnustuksenkin saaneessa videossa "I Write Sins Not Tragedies" Brendon tuo ilveilyllään mieleen Kellopeli appelsiinin Alex de Largen hahmon.

ÄÄNET

Bändin soundi on todella omaperäinen. Tästä on tosin arvosteluissa oltu montaa mieltä, mutta itse en ainakaan vielä ole törmännyt mihinkään vastaavanlaiseen tyylien kombinaatioon. Emo musiikkilajina on Suomessa ehkä hieman tuntematon, mutta Jenkkilässä jo oma punkin alakulttuuri. Emolle tyypillisiä piirteitä ovat monimutkainen kitaratyöskentely ja persoonalliset, runolliset sanoitukset. Emossa, kuten nyt punkissa aika usein, elää idea musiikin kaupallisuuden vastustuksesta, mikä ilmenee sovinnaisten tyylien rikkomisella tietoisesti.

P!atD:n musiikissa tyylimuutokset on luotu ensinnäkin jokaisen biisin sisälle, mutta myös albumin sisäiseen rakenteeseen. Tehdessään levyä P!atD halusi saada aikaan jotain omaperäistä, aitoa ja uutta, joten he päättivät jakaa levyn kahteen osaan: levyn alkuosan biiseistä tuli näin futurististyylisiä mm. syntikalla säestettyjä ja lopun kappaleista nostalgisia vaudevillen pianolla ja haitarilla höystettyjä. Levy on tämän vuoksi eka kuulemalla melkoista äänien sekamelskaa, jopa häiritsevän eri tasoista. Vaatii aikaa päästä sisälle musiikin ideaan. Rytmit vie kuitenkin mukanaan ja äänihälystä alkaa nousta sellaisiakin loistavia kokonaisuuksia kuten "But It's Better If You Do", joka aloittaa levyn nostalgisen puolen. "I Write Sins Not Tragedies" luo ironisen silmäyksen hääkonventioihin ja paukuttaa kirkon ovia huutamalla, että morsian onkin itse asiassa melko hutsahtava ämmä. Levyn ehdottomasti onnistunein biisi on myös nimeltään huomiota herättävin, "There's A Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven't Thought Of It Yet". Sanahirviötä otsikossaan kantava kipale pohtii ulkonäköperfektionismia hupaisasti, nauraa niille, jotka eivät uskalla nauraa itselleen.

                    

P!atD oikealta vasemmalle:
Spencer Smith, ex-jäsen Brett Wilson (potkittiin pihalle), Brendon Urie, Ryan Ross ja Wilsonin tilalle tullut Jon Walker (basso). (alkuperäinen kuva Roger Fojas)

Enpä olisi uskonut, että hurahdan teinipoikabändiin ensimmäistä kertaa elämässäni tässä iässä. P!atD:a olen nyt kuitenkin kuunnellut kesän jälkeen niin tiiviisti, että pakko kai se on myöntää. Sanoitukset tosin paikoin ovat oletettavastikin hieman naiiveja, mutta onneksi tämä onkin sen tyyppistä musiikkia, joka ei syvällistä sanomaa välttämättä kaipaa. En sano, etteivätkö sanoitukset silti tuuppaisi ajatuksia liikkeelle, sehän pojilla kuitenkin lienee tarkoitus. Ja Ryan Ross osaa todella käyttää sanoja, se ihastuttaa, vaikka sanoma ei olisikaan kummoinen.
Bändin nettisivut lienevät ainoa oikea miinus tälle paketille. Ne eivät joko a) toimi kunnolla, b) ne on tehty väärin tai huolimattomasti, c) en osaa käyttää niitä riittävän monipuolisesti tai d) bändi luottaa netin muihin foorumeihin oman markkinointinsa suhteen enemmän kuin omiin kotisivuihinsa. Mikäli vastaus tähän on jokin muu kuin c) -vaihtoehto, ihmettelen, miksi sivut on ylipäätään kyhätty kokoon.

Maistiaisia levyltä "A Fever You Can't Sweat Out" löytyy esimerkiksi täältä.