Se kaikki, mikä on

Keskustelua keskusteluista

2007-03-08T00:39:00+02:00

Mitäs meille kuuluu?
Olen tyytynyt päivittämään taannoisina kuukausina ainoastaan uusinta (eikä sekään pidä paikkaansa) keksintöäni mielialavaakaa (löytyy tuolta palkista hieman alempaa), jonka avulla saan itsestäni edes jotain ulos näinä hektisinä ja saamattomina aikoina.
Eikä siinäkään tosin ole paljon täytettävää, sillä elämä polkee jokseenkin paikallaan koulun ja kodin, syömisen ja nukkumisen, flunssailun ja terveiden päivien välillä. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyllästyneeltä, oman ajan puute... tai sanottaisiinko ennemmin "oman ajan käyttäminen oikein" ei ole oikein tuottanut tulosta.

Nytkin olen ollut kaksi päivää kotona, jolloin olisi ollut hyvää aikaa tehdä vaikka hieman gradua. Ja mitä olen saanut aikaan? Flunssan, tadaa! Ja näin voimme vain odottaa pyörien lähtevän taas alusta liikkeelle: vannon taas petipotilaana ollessani, että sitten kunhan tervehdyn teen taas sitä ja tätä ja tuota. Ja terveenä voi sitten taas todeta, että flunssassa olessa on kertynyt niin paljon rästihommia, että aika meneekin niihin. Tämä näin kertauksena siitä, miten olen kuluttanut alkuvuoden - rästihommia kyhäten ja vieläkin on osa odottamassa.

Siispä, ajattelin oikaista tuon kiertokulun niin, että kirjoitankin nyt jo flunssastani käsin tänne blogiin, niin ei jää se sitten harmittamaan siinä vaiheessa, kun taas vihdoin tervehtyy tekemään niitä rästihommia. Hahaa!

Ja jotta nyt kirjoittaisin edes hieman jostain aiheesta, niin pakko taas palata hurmaaviin koulutovereihini. Olen suorastaan äimistynyt siitä, miten ihmiset voivat puhua niin paljon täysin merkityksetöntä p-kaa. Ihan vaan ajankuluksi tietysti, ja oman itsensä vuoksi myös. Jotta kukaan ei huomaisi, miten ahdistaviksi he kokevat hiljaiset hetket. On aina helpompi puhua vaikkapa...no meikeistä. Niistähän riittää juttua, juu. Että eikös mietitä ihan porukalla, minkälaista ripsiväriä sitä ostaisi tai että miten monta niitä löytyy jo kotoa, mutta ne on vanhoja ja huonoja. Voi ei.

Jostain syystä en osallistunut keskusteluun. En vaivautunut, enkä edes vaivautunut - hiljaisuudestani siis. Turhaudun vaan yhä enemmän siinä seurassa. Pyöreät pöydät ovat tuollaisessa ympäristössä, mitä epäkäytännöllisimmät. Siinä on pakosti kuunneltava toisten juttuja ja toiset varmasti kuulevat, jos yrität puhua vaikka kuinka hiljaa vierustoverillesi. Eikä niin edes sovi tehdä, sehän on epäkohteliasta muita pöydässä istujia kohtaan. Ja niin päivät kuluvat seuratessa tyhjänpäiväisiä keskusteluja ruokatunneilla ja kahvitauoilla, vaikka maailma olisi täynnä kiinnostavaakin puhetta. Olen toki yrittänyt virittää näihin pöytäkeskusteluihin tietyä analyyttisempaa otetta, mutta ihmiset menevät siitä hämilleen. Ja vaihtavat todennäköisesti jutun takaisin niihin meikkeihin. En jaksa enää yrittää, joten olen vaan. Ei kovin mieltäylentävää sosiaalista kanssakäymistä.
Onko se edes sosiaalista?

Turhaan me ajalle kiukuttelemme

2007-01-01T21:35:00+02:00

Vuoden vaihtuminen saa minut aina miettimään mennyttä. Jo menetettyä aikaa: hetkiä, jotka elävät vain muistoina ja haalistuvat valokuvissa. Ja ennen kaikkea omaa hetkellisyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Hups vaan, ja tämäkin päivä on eilinen tai viimeviikkoinen, viimevuotinen.

Ja kuitenkin kaikki vaan päiviä, auringonlaskuja ja nousuja, jotka ihminen on nimennyt päiviksi ja vuosiksi. Laskeskellut aikojen alusta asti, tai ainakin historian kirjojen alusta alkaen omaa elinkaartaan.

Ja mitä aika lopulta on?

Kellon viisareiden pyörimistä, jyvästen tipahtelua tiimalasissa, maapallon hidasta liikettä universumissa. Kasvien versomista, lakastumista, hiutaleiden leijailua ja jään sulamista. Pikkulasten kompastelua hiekkalaatikolta kouluun, töihin ja vanhainkotiin.

Aikaa ei ole, ellei ole jotain, johon se voi jättää jälkensä.

Aika ei siis lopu ennen kuin loppuu kohteet, joita se voi hampaillaan kaluta. Näin ollen on väärin sanoa, että ”aika jättää meidät”. Todellisempaa olisi sanoa, että me jätämme ajan. Joskus.

Me jätimme myös juuri vuoden 2006, halusimme tai emme. Me jätimme tulematta, menemättä ja sanomatta. Me myöhästyimme. Ei aika.
Omapahan on keksintömme.
Onhan se surullista. Ainakin hetken. Kunnes taas uppoudumme uuteen vuoteen ja unohdamme vuosien vierimisen.
Vuodeksi kerrallaan.

Minun nimeni on minun matkani päässä.

(Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa, 1959)

Kadonnutta mielenrauhaa etsimässä

2006-12-03T23:04:00+02:00

Mihin katosi marraskuu?
- Työhön, kouluun, ankeisiin ilmoihin, jumiutuneisiin hartioihin ja huonosti nukuttuihin öihin.

On siitä todella aikaa. Kokonainen kuukausi mennyt kirjoittamatta yhtä pientä lausetta. Eikä edelleenkään mielenrauhaa istua tässä ja ajatella pidempää, vaikka olisi ajatuksia, paljonkin, mutta vain keskeneräisinä pätkinä häiritsemässä kokonaisuutta. Stressi tekee tämän aina minulle. Nytkin suuritöisen projektinvonkaleen jälkeen on ainoastaan tyhjä olo ja levoton mieli. Harmittaa, koska olisi ollut kokonainen viikonloppu aikaa tehdä itselle tärkeitä juttuja, mutta kaikki jäi levottomuuden takia.

Mutta mikä sitten sai minut kirjoittamaan edes nämä rivit, pysähtymään edes hetkeksi?

Tämä nainen:

Johanna Iivanainen

Olimme nimittäin tänä iltana Jazz-Tähtien Joulu -nimisessä joulukonsertissa, jossa Iivanainen esiintyi yhdessä Jukka Perkon, Zarkus Poussan, Lenni-Kalle Taipaleen ja Sami Pitkämön kanssa. Ihastuin Iivanaisen äänen jo joitakin vuosia sitten. Silloin kun hän esiintyi ensimmäisen kerran Bumtsibumissa ja oli ainakin itselleni täysin tuntematon ujo tyttö, jolla oli aivan mielettömän upea ääni. Nyt olen käynyt oikeastaan jokaisessa konsertissa, jossa hän on esiintynyt täällä meillä Turun seudulla. Hänen äänenkäyttönsä vain on jotain mielettömän ihanaa kuunneltavaa. Herkkä ja samalla todella puhdas ja vahva. Ominta musiikkia Iivanaiselle on jazz, jossa hän onkin ehdottomasti Suomen parhaimmistoa, ainakin naisvokalistien osalta. Mieltäni lämmittää hänessä myös se, että Iivanainen lausuu laulaessaan todella puhtaasti englantia eikä siis ole ollenkaan häiritsevää, että hän usein laulaa englanninkielisiä kipaleita.

Tänään kuitenkin kävi oikein sääliksi tätä kaunisäänistä nuorta naista. Hän jäi selkeästi suuriegoisten miesten jalkoihin. Ei laulutaidoiltaan toki, ei missään nimessä, vaan esiintymisajassa. Tuo tähtikaarti, etunenässä Zarkus Poussa, kun varasti koko shown heittämällä pikkupoikamaisia vitsejä joka välissä ja usutti Iivanaisen välillä rumpaliksi, välillä rytmimunan soittajaksi tai kolkuttelemaan jotain kapuloita. Naurettavaa lahjakkuuden tuhlaamista!! Ja yleisön rahojen tietysti myös. En väitä, etteikö herra Poussa osaisi laulaa ja etenkin soittaa erilaisia soittimia todella upeasti, mutta kun lähiympäristössä on lahjakkaampiakin lauluääniä, niin Poussa olisi todellakin voinut jättää laulamatta ja keskittyä ihan itse hakkaamaan kapuloitaan.

Ajattelin, että viimeistään tämä konsertti olisi rauhoittanut mieltä, mutta päinvastoin, se pani kiehumaan.En voi käsittää, miksi konsertti oli rakennettu yleisilmeeltään niin väärin. Iivanaista kun kuulee niin harvoin missään eikä nytkään päästy kunnon tunnelmaan kuin ihan muutamassa kipaleessa. Poussaa taas tullaan näkemään kohta telkussakin. Voih. Olen pettynyt, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, miksi näin kävi. Iivanainen on luonteeltaan selkeästi hieman ujo ja jää siksi varmasti noiden köriläiden varjoon, kun aletaan huutoäänestää, millainen konsertti järjestetään. Harmi sinänsä, sillä Iivanaisen ääni yksinään, ilman minkäänlaista bongorumpua tai pianonpimputusta on jo niin voimakas instrumentti, että siitä rakentaisi montakin konserttia. Tunnen sielunsympatiaa IIvanaista kohtaan jostain kumman syystä.
Täytynee kaivaa vanhat levyt esiin ja fiilistellä. Ehkä se tasoittaisi taas mielen railoja.

Ensilumi satoi ja taitaa sulaa samantien

2006-10-31T16:49:00+02:00

Olen taas ollut päivän kotona potemassa migreeniä.

Onneksi satoi lunta. Se piristi jotenkin, valoisuus pitkästä aikaa. Saavutin melkein ihanteellisen tilan makoilemalla pimeässä ja kuuntelemalla Lifehousen Storm:ia.

"how long have I
been in this storm
so overwhelmed by the ocean's shapeless form
water's getting harder to tread
with these waves crashing over my head"

Yksinkertaista, kaunista ja hiljaista. Tekee päälle ja mielelle hyvää. Puhdistautunut olo.

Ja tuolloin oli kaunista myös ulkona - ei tosin enää.

Oh and, just for the record, the weather today is slightly sarcastic

2006-10-15T11:00:00+03:00

Olen koukussa. Nopeatempoinen, kameleonttimaisesti rytmiään muunteleva musiikki on vienyt mukanaan. Napsuttelen vähän väliä sormiani rallatellen "I'm a diva-a-a!". Se vähä, mikä minussa on diivaa, mahtunee tuohon lauseeseen. Todelliset diivat on muualla. Nimittäin bändissä nimeltä Panic! at the Disco.

P!atD-lyhennystä itsestään käyttävä punk-emo-pop -bändi koostuu lähinnä teinipojan näköisistä kavereista, jotka eivät ilman musiikkiaan välttämättä erottuisi tiiliseinästä. Hieman yli vuosi sitten kukaan ei tiennyt bändistä mitään; nyt poikien keikat on loppuumyytyjä (jopa Ruotsissa), YouTubesta ja MySpacestä löytyy tuhansia ja taas tuhansia sivuja, jotka linkittävät ja hehkuttavat bändiä. P!atD tuntuu olevan todellinen 2000-luvun ja interaktiivisen aikakauden keksintö. Miksikö? Valotanpa hieman taustoja niille, jotka eivät vielä ole päätyneet bändin poikien vaikutuspiiriin.

Ryan Ross keikkameikin teossa.

BIO

Nevadasta, Las Vegasista kotoisin olevat pojat Ryan Ross (kitara) ja Spencer Smith (rummut) lähtivät kokoamaan kyseistä bändiä jo ollessaan hädin tuskin 13-vuotiaita. Tuolloin he keskittyivät lähinnä Blink 182:n covereihin, jotka eivät tunnetusti voineet tehdä vaikutusta kehenkään. Eiväthän alkuperäisversiotkaan ole juuri mistään kotoisin. Kyllästyttyään Blinkin apinointiin pojat nappasivat bändiinsä uuden jäsenen Brett Wilsonin (basso), muuttivat musiikkityyliään hieman popimpaan punkiin ja antoivat bändille nimen The Summer League. Kiertueillaan Las Vegasin high school-konserteissa he tapasivat lopulta Brendon Urien (vokalisti), jonka johdolla kokoonpano alkoi todenteolla tehdä omanlaista musiikkia. Nimeksi vaihtui Panic! at the Disco, johon oli saatu vaikutteita Smiths'ien 80-luvun biisistä "Panic".

Julkisuuten P!atD putkahti totaalisesti netin välityksellä. Pojat jättivät Fall Out Boyn vokalistin, Pete Wentzin blogiin demonsa, joka kiersi netissä myös muilla tahoilla. Wantz innostui bändistä heti, kuten myös surffailijat, jotka eksyivät kuuntelemaan demoa. P!atD onkin siis huippuesimerkki bändistä, joka käytti nettiä ja peer-to-peer -jakeluohjelmia musiikkinsa markkinointiin fiksusti. Levytyssopimus syntyi kertaiskusta, mikä vasta aloittelevalle yhtyeelle oli todellinen yllätys. Heillä oli tuolloin koossa tasan kolme biisiä mm. myöhemmin levyllekin päätyneet "Time to dance" ja hupaisa "Nails for breakfast, tacks for snacks". Syyskussa 2005 nämä juuri ja juuri 18-vuotiaat poikaset julkaisivat esikoisalbuminsa "A Fever You Can't Sweat Out", joka oli jo tuolloin ainakin Amerikan maalla kuumaa kamaa.

Tähän mennessä bändin levyä on myyty USA:ssa jo platinaksi asti. Viimeisin, kolmas sinkkulohkaisu "I Write Sins Not Tragedies" taas nappasi MTV Video Music Awardsin vuoden musiikkivideon pystin mm. Madonnan ja Red Hot Chilli Peppersin nokan alta. P!atD:n videot ovatkin miellytävää katseltavaa siksi, että ne on huolella suunniteltuja ja toteutettuja. Ensinnäkin se, että niissä on juoni, on yllättävää, sillä nykyään tuntuu pärjäävän pelkällä pepun keikutuksella. En tosin tuomitse keikutustakaan, mutta se vaan on todella tylsää katsottavaa. Musiikkivideon pitäisi mielestäni herättää mielenkiinto, avata kappaleesta ehkä uusia puolia esiin.

Toiseksi juoni seuraa sanoituksia ja musiikki rytmillään korostaa tapahtumia ja liikkeitä. Tällaisia musiikkivideoita tehtiin joskus enemmänkin ja yleisemmin, mutta jonnekin ne hävisivät vähitellen. Monelle nykyartistille musiikkivideon tekeminen tuntuu olevan vaan pakollinen lisä, jossa tuodaan oma naama kuvaruutuun näytti se sitten hyvältä tai ei. Ettei vaan olisi taas Beyoncén pentele tämänkin takana, tai joku muu vartalon vatkaaja. No takaisin aiheeseen.

DIIVAT

Br endon Urie..."Haven't you heard that I'm the new cancer, I had never looked better and you can't stand it."

Sanoituspuolen hommia bändissä hoittaa Ryan Ross, toinen perustajajäsenistä. Toki maailmaa, josta sanoitukset syntyvät, katsotaan teininäkökulmasta, jolloin se oletettavastikin on hieman hysteerinen ja mustavalkoinen, mutta voi niin hauska. Rossin pojan kynäilyt ovat sarkastisia, napakan itsetietoisia ja letkeitä. Mielenkiintoisin bändin jäsenistä on kuitenkin mormooni-poika Brendon Urie, bändin vokalisti ja keulahahmo, joka osaa ottaa yleisönsä pelkillä ilmeillä ja eleillään. Teatraalisempaa ihmistä saa etsiä - tämä poju on diiva! Tulevaisuuden Robbie Williams, ellei sitten raha, maine tai julkisuus pilaa häntä. Nyt kuitenkin mopo kulkee vielä mukavassa otteessa, minkä vuoksi Brendonin musiikillista eläytymistä on todella nautinnollista seurata. VMA:n tunnustuksenkin saaneessa videossa "I Write Sins Not Tragedies" Brendon tuo ilveilyllään mieleen Kellopeli appelsiinin Alex de Largen hahmon.

ÄÄNET

Bändin soundi on todella omaperäinen. Tästä on tosin arvosteluissa oltu montaa mieltä, mutta itse en ainakaan vielä ole törmännyt mihinkään vastaavanlaiseen tyylien kombinaatioon. Emo musiikkilajina on Suomessa ehkä hieman tuntematon, mutta Jenkkilässä jo oma punkin alakulttuuri. Emolle tyypillisiä piirteitä ovat monimutkainen kitaratyöskentely ja persoonalliset, runolliset sanoitukset. Emossa, kuten nyt punkissa aika usein, elää idea musiikin kaupallisuuden vastustuksesta, mikä ilmenee sovinnaisten tyylien rikkomisella tietoisesti.

P!atD:n musiikissa tyylimuutokset on luotu ensinnäkin jokaisen biisin sisälle, mutta myös albumin sisäiseen rakenteeseen. Tehdessään levyä P!atD halusi saada aikaan jotain omaperäistä, aitoa ja uutta, joten he päättivät jakaa levyn kahteen osaan: levyn alkuosan biiseistä tuli näin futurististyylisiä mm. syntikalla säestettyjä ja lopun kappaleista nostalgisia vaudevillen pianolla ja haitarilla höystettyjä. Levy on tämän vuoksi eka kuulemalla melkoista äänien sekamelskaa, jopa häiritsevän eri tasoista. Vaatii aikaa päästä sisälle musiikin ideaan. Rytmit vie kuitenkin mukanaan ja äänihälystä alkaa nousta sellaisiakin loistavia kokonaisuuksia kuten "But It's Better If You Do", joka aloittaa levyn nostalgisen puolen. "I Write Sins Not Tragedies" luo ironisen silmäyksen hääkonventioihin ja paukuttaa kirkon ovia huutamalla, että morsian onkin itse asiassa melko hutsahtava ämmä. Levyn ehdottomasti onnistunein biisi on myös nimeltään huomiota herättävin, "There's A Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven't Thought Of It Yet". Sanahirviötä otsikossaan kantava kipale pohtii ulkonäköperfektionismia hupaisasti, nauraa niille, jotka eivät uskalla nauraa itselleen.

P!atD oikealta vasemmalle:
Spencer Smith, ex-jäsen Brett Wilson (potkittiin pihalle), Brendon Urie, Ryan Ross ja Wilsonin tilalle tullut Jon Walker (basso). (alkuperäinen kuva Roger Fojas)

Enpä olisi uskonut, että hurahdan teinipoikabändiin ensimmäistä kertaa elämässäni tässä iässä. P!atD:a olen nyt kuitenkin kuunnellut kesän jälkeen niin tiiviisti, että pakko kai se on myöntää. Sanoitukset tosin paikoin ovat oletettavastikin hieman naiiveja, mutta onneksi tämä onkin sen tyyppistä musiikkia, joka ei syvällistä sanomaa välttämättä kaipaa. En sano, etteivätkö sanoitukset silti tuuppaisi ajatuksia liikkeelle, sehän pojilla kuitenkin lienee tarkoitus. Ja Ryan Ross osaa todella käyttää sanoja, se ihastuttaa, vaikka sanoma ei olisikaan kummoinen.
Bändin nettisivut lienevät ainoa oikea miinus tälle paketille. Ne eivät joko a) toimi kunnolla, b) ne on tehty väärin tai huolimattomasti, c) en osaa käyttää niitä riittävän monipuolisesti tai d) bändi luottaa netin muihin foorumeihin oman markkinointinsa suhteen enemmän kuin omiin kotisivuihinsa. Mikäli vastaus tähän on jokin muu kuin c) -vaihtoehto, ihmettelen, miksi sivut on ylipäätään kyhätty kokoon.

Maistiaisia levyltä "A Fever You Can't Sweat Out" löytyy esimerkiksi täältä.

Elämä sanoina

2006-10-03T17:07:00+03:00

Rauhoitin läikehtivää mieltäni sanoilla. Tämä innosti minut kokoamaan lempirunoilijastani oman sivun. Guten Appetit! :)

Aikuiskoulutus?

2006-10-03T15:06:00+03:00

Toinen viikko aikuiskoulutuskeskuksen koulutuksessa ja hermot jo riekaleina. Mahtavaa, enää vuosi jäljellä! Siispä lähdin koulusta omin nokkineni aikaisemmin.

Porukka on siellä suurimmaksi osaksi todella keskittymiskyvytöntä ja häiritsee olemuksellaan sitten niitä harvoja, jotka todella haluaisi oppia jotain. Eipä siinä sinänsä mitään niin kovin ihmeellistä, sillä löytyy niitä apinoita yliopistostakin. Yleensä tosin aloittavista ryhmistä perusopinnoissa, minkä sinänsä ymmärtää, sillä osa porukastahan tulee sinne suoraan lukiosta. Mutta jotenkin sitä ainakin omassa päässään ajatteli niin harhaisesti, että aikuiskoulutuskeskus olisi tosiaan tarkoitettu aikuisille opiskelijoille, niille, jotka todella haluavat oppia. Ja mitä vielä! Suurin osa porukasta surffailee netissä tunnin aikana ja opettaja aukoo suutaan taustalla. Pari pissistyttöä vieressä naureskelee irc-gallerian kuvia ja edessä pelataan pasianssia. En väitä, että tunti olisi ollut mitenkään erikoisen kiinnostava, kun kerrattiin kielioppiasioita sun muita (mitkä nyt mielestäni viestintään kuuluvat ihan olennaisina asioina), mutta että NOIN törkeää käytöstä.

En ensinnäkään ymmärrä sitä, miksi tietokoneet saa pitää kirjallisen viestinnän tunnilla päällä, jos niitä ei kerran tuntia varten tarvita. Muilla tunneilla sen nyt vielä jotenkin nielee väkisin, kun kerran audiovisuaalistaviestintää opiskellaan ja tehdään siis paljon koneella. Mutta kyseisellä tunnilla konetta ei tarvittu mihinkään ainakaan sinä aikana kun minä siellä viitsin olla. Onhan se tietysti ihmisten oma päätös, mitä ne koulutukselta haluaa, kun kerran itse siitä maksavat. Tietysti joukosta löytyy sellaisiakin teinejä, jotka tulevat sinne vaan viettämään aikaa vanhempien maksaessa viulut. Mutta entä me muut? Me, jotka olemme tulleet sinne oppimaan jotain.

Itsekin ilmottauduin koulutukseen siksi, että yliopistosta ei kyseistä käytännön opetusta taitto-ohjelmista ym. graafisesta viestinnällisestä taidosta saa. Ja siihen aionkin panostaa, mutta ottaa vaan pannuun ne kakarat tuolla. Turhaudun sisäisesti kuunnellessani niiden tietämättömyyden helinää päivästä toiseen. Jutunaiheet pyörivät viikonloppujen, alkoholin, tupakan, ihmissuhteiden ja juuri aloitetun itsenäisen elämän taivastelussa. Miten sitä jotkut ihmiset kuvittelevatkin olevansa niin kiinnostavia, että toiset jaksavat kuunnella heidän juttujaan tunnista toiseen (varsinkin kesken oppitunnin!)? En odottanutkaan tapaavani ketään maailmaani mullistavaa ihmistä tuolla, mutta tulisinpa edes toimeen.
Jaksaisinpa olla vaan kuin seinä, muuri, kappale koskematonta metsää, joka "vastaa vaan niin kuin sinne huudetaan".
Mutta en voi olla reagoimatta, koska asiat eivät vain ole, vaan ne tuntuu.

Paskan päivän paskat jutut

2006-09-29T17:38:00+03:00

Täysin hanurista olevan iltapäivän kunniaksi pientä kevennystä. Pirulliselle viidakkokoiralle pisteet!

Turkkulainen opetus paskanpuhumisen jalost tairost

Kaveri lähti hommi Afrikka ja otti koiras mukka.
Siäl ol paljo haisteltava ja nii siin sit kävi et koira hävis
viirakko. Pia koira huamas, et leoparti havittel siit lounastas ja
koira miätti hetke, mil hää saa ittes pelastettu.

Niimpä koira keksis:
Hää nappas jonku vanha luu maast, kääns selkäs leopartil ja juur ku
leoparti ol hyäkkäämäs, koira sylkäs luum pois suustas ja sanos:
"Huh, huh, olipas paskammakune leoparti, onneks se o ny syäty".

Leoparti kiitti onnetas, ettei ollu ehtiny hypätä koiran kimppu ja
lähti tiähesäs.

Apina ol kuitenki puus ja näki koko tapaukse.
Apina ajattel, et jos hää käräyttä ton koira valehtelemisest, hää
voisis saara leopartist ystävä, eikä tää enä yrittäis syärä apina.

Apina men kertoma leopartil, et kummotto koira ol tätä kusettanu. No
leoparti tiätenki suuttus helkutimmoisest ja huus apinal "Hyppä mun
selkkäsän nii pääses kattoma kummotto höynäyttäjäl käy".

Koira näki leoparti juakseva apina seljäs hänt kohti.
Sillo koira kääns selkäs ja huus suurel äänel
"Misä see saatana apina viippy. Määhä läheti sen hakema uut leopartti
ainaki pual tuntti takaperi. Nälkähä täsä tule"

Tarinan opetus: Perssenualemine voi autta hetkeks,
mut Taitava Paskanpuhuja selvii tilanttest ku tilanttest!!

Onko miehen moka aina naisen syy?

2006-09-24T18:21:00+03:00

Eilen katsoessani Big Brotheria tulin taas niin vihaiseksi, että melkein jopa lupasin itselleni, etten seuraa enää kyseistä sarjaa. Lähes koko eilinen jakso käsitteli sitä kummallista toimintaa, joka tapahtui Mikan ja Sorellan kännisen illan päätteeksi. Tiedoksi niille, jotka eivät tiedä, mihin toimintaan viittaan:
Juopuneina nämä kaksi päätyivät pussailemaan Mikan sänkyyn, jonne Sorella sitten lopulta nukahti, ja ilta päättyi siis hänen osaltaan ihan "kiltisti". Sammunut Sorella sai kuitenkin seuraavana aamuna kuulla, että Mika oli kännipäissään riisunut sammuneen Sorellan housut ja olisi varmasti aloittanut tosi toimet, ellei Isoveli olisi puuttunut peliin.
Tätä uskomattoman idioottimaista tapahtumasarjaa sitten puitiin eilen joka näkökulmasta, mutta lopulta päädyttiin siihen (ainakin enemmistön osalta), että kummatkin ovat yhtä syyllisiä. Olihan Sorella antanut aihetta. Hmm..

Se kuvasarja, joka eilen näytettiin useamman kerran ja jossa Mika nämä epäillyttävät toimet aloittaa, näytti mielestäni juuri siltä, miksi Isovelikin asian tulkitsi: sammuneen ihmisen raiskaamiselta. Suokaa anteeksi voimakas sanavalintani, mutta mielestäni tuollaista ei pitäisi ainakaan vähätellä. Olihan Sorella toki pussaillut ja tullut Mikan viereen nukkumaan, mutta onko tämä siis viesti siitä, että "hei sovitaaks niin, että mä ensin nukahdan ja sitte sä otat mut"? En väitä, etteikö Sorella aikuisena ihmisenä olisi vastuussa itsestään ja teoistaan ja olisi toki voinut hieman ajatella kenen viereen kellahtaa. Mutta, se ei silti oikeuta ketään käyttämään tätä tilannetta hyväkseen.

Mika, joka on tosin jo ennen tapahtunutta ollut yksi inhokeistani, on mielestäni juuri sellainen mies, joka käyttää kyllä kaikki tilanteet hyväkseen. Pelimies isolla P:llä. Ja ilman "peliään" täysnolla. Ei minkäänlaisia sosiaalisia taitoja, laiskuudessaan täysameeba ja hänen tärkein tehtävänsä on mitä ilmeisimmin näyttää hyvältä. Toisin sanoen juuri sellainen resupekkacoolio, joka tietysti vetoaa jokaiseen naiseen. Mies, joka kävelee kuin olisi tavarat housuissa, puhuu avaamatta suutaan kunnolla ja sukii pitkiä hiuksiaan, jotka tietysti repsottavat poikamaisen vallattomasti silmillä. Vau mikä pakkaus, ei todellakaan haittaa vaikka raiskaisi...häh?

Eilistä BB:tä katsoessani häpesin taas olla nainen. Miten se voikaan aina mennä niin, että lopulta nainen on syypää kaikkeen? Mikan moka (sellaisena hän sen halusi nähdä) ei lopulta ollutkaan hänen mokansa, vaan alkoholin, ja ehkä vähän Sorellan ja BB-talon ilmapiirin. Se vaan on niin tukahduttavaa olla ilman seksiä monta viikkoa, että tekee kunnollisestakin miehestä säälittävän vonkaajan. Kun Mika tätä mokaansa tuli sitten pikkukakaramaisesti Sorellalle pillittämään, niin eikö se ollut juuri Sorella, joka häntä joutui lohduttamaan. Miettikää mikä kuvio! Vaikka ei sinänsä mikään erikoinen, sillä kyllähän sitä usein raiskauksen uhrit kokevat itsensä syypäiksi, siihenhän meidät naiset kasvatetaan. Ja miten toimii muut naiset? Suurin osa vetäytyy Mikan puolelle ja katsoo halveksivasti talon uusinta asukasta Sorellaa, joka on mennyt mokaamaan ja tekemään itsestään huoran. Hän on aiheuttanut Mikan töppäyksen pussailemalla tätä ja nukahtamalla tämän viereen, joten hän on syypää kaikkeen. Kuten viisas ja vanhin kilpailija Tatu totesikin, että "ei tainnut olla Sorellakaan puhtaat jauhot pusseissa". Jauhoista en tiedä, enkä puhtauksista, mutta pusseja ei tainnut olla, se on varmaa.

Turha tässä kai on syypäitä hakea, koska vastuuta ei ainakaan itse toimija ota niskoilleen, vaan poraa kuin pahainen kersa. Ehkäpä onkin katsottava kuviota laajemmassa mittakaavassa. Mistä nämä roolit juontuvat? Mistä se johtuu, että nainen saa aina olla varovainen vieraiden miesten seurassa, mutta miehellä ei sen sijaan ole vieraiden naisten seurassa samaa vaaraa, vaan se on ennemminkin kunnia-asia, jos jotakin tapahtuu? Miksi nainen on se häpeäpilkku, kun on kyse seksuaalisuudesta? Miksi naisen arvo on sitä alempi, mitä enemmän hänellä on ollut miehiä, kun taas miehelle sama luku on papukaijamerkkinä rinnassa? Entä miksi nainen on aina huono nainen, jos hän toimii vastuuttomasti alkoholin alaisena, kun taas miehen kännitoilailuista todetaan aina vain, että "pojat on poikia"?

En halua kuulostaa feministiltä miesten vihaajalta tällaisia kysymyksiä esittäessäni, sillä en mielestäni sellainen ole. Haluaisin vain saada aikaan keskustelua aiheesta, johon tässäkin yhteiskunnassa olisi jo hyvä alkaa puuttua. Nuo arvot ja opitut roolit kun ovat niin ristiriidassa tosielämän kanssa.

Älä odota mitään

2006-09-23T20:58:00+03:00

Otettakoon heti alkuun huomioon, että itselläni oli tiettyjä odotuksia tästä elokuvasta.( Ei niinkään kritiikin osalta, mitä tästä olin jo kuullut, sillä yleensä en usko sellaisiin. Tai en halua uskoa. Siksi en yleensä lue leffa-arvosteluja ennen elokuvaa, vaan jälkeen.) Odotukset juontuivat lähinnä erittäin kiehtovasta trailerista, jota ainakin Saksan maalla näytettiin kesällä tiuhaan. Kesällähän leffatarjonta on aina keskitasoa alempaa, joten syksyn ensimmäistä oikeasti odotettavaa amerikkalaista elokuvaa sitten jaksoinkin odottaa. En nyt sanoisi että turhaan, mutta...ilmankin olisi ilmeisesti pärjännyt. Kirjoitin täällä jo aiemmin kyseisestä elokuvasta, mutta tässä nyt kaiken nähneenä, vielä pieni yhteenveto.

Lady in the Water - M. Night Shyamalan (2006)

M. Night Shyamalanin nimestä tulee mieleen palavalla tekstillä rustatut kirjaimet, usva, pimeä metsä/ruohikko/talo ja joku siellä vaanimassa sinua. Shyamalanin mystiikka on kiehtonut minua siitä asti, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan The Sixth Sence (Kuudes aisti, 1999). Tapa luoda jännitystä odotuksella, hiljaisuudella ja katsojan tietämättömyydellä siitä, mitä edes pitäisi pelätä. Kasvoton pelko/jännitys on aina karmivampaa kuin se, että tuodaan valkokankaalle jokin tehosteilla tuotettu humanoidi tai järkelemäinen gorilla. Tottahan näkymätönkin vaanija kaipaa äänitehosteita tuekseen, musiikkia tai musiikittomuutta, mutta se, mikä ei näy, on mielestäni pelottavampaa kuin se, mikä näkyy.

Lady in the Waterin idea on mielenkiintoinen: taru astuu osaksi todellisuutta, joka sekin on osa tarua. Toteutus taas on toista maata. Merenneidonkaltainen liidunvalkoinen satutyttö löytää tiensä koomisesti änkyttävän sedän luo, mikä johtaa siihen, että setä ja hänen isännöimänsä talon asukkaat alkavat etsiä vastauksia tytön herättämiin kysymyksiin. Missään vaiheessa kukaan ei epäile, etteikö tyttö puhuisi totta. Eikä ihme, sillä hänhän tietysti väittääkin olevan suoraan sadusta. Vesielementti kiinnosti minua alunperin, sillä pidän esimerkiksi Atlantis-myytistä erityisesti. Pettymyksekseni elokuvassa vesi oli uima-altaan ja suihkun välillä lutraamista, ja tietysti sumusta pilkistäviä kastelulaitteita, jotka salakavalasti käynnistyttyään saivat osan katsomosta hätkähtämään.

Tarutyttö Storya esittäneen Bryce Dallas Howardin näyttelijänlahjoja jäin myös kaipaamaan. Onhan hän tosin luonnostaan keijukaista muistuttava punapää, jonka ripsetkin ovat niin värittömät, että voisi kuvitella tuollaisten sikiävän suoraan sammaleista. Enkä siis ihmettele yhtään, jos intilaissyntyinen Shyamalan pitää häntä erikoisen näköisenä. Harmi vaan, että se ei oikein meille länsimaisille välttämättä riitä, koska tosi on, että noita punahiuksisia pisamakasvoja elää täällä myös tavallisten ihmisten joukossa. Tarkoituseni ei tietenkään ole halveerata tämännäköisiä ihmisiä, vaan lähinnä osoittaa se pikku seikka, että erikoinen ulkonäkö ei tee kenestäkään keijua. Siihen tarvitaan muunlaista uskottavuutta. Nyt Storyn hahmo jäi hieman pintapuoliseksi: suihkussa värjötteleväksi, sadun susia (skruntteja) pelkääväksi kohmeloksi naisparaksi, joka ei selviä ilman ihmisiä. Ja nekin ihmiset, joihin tämä satuolento luottaa ovat ehkäpä niitä viimeisiä, joihin itse luottaisi.
Vai miten olisi änkyttävä leskimies, joka ensimmäiseksi tytön tavattuaan toteaa, että "sinähän olet vasta lapsi", ja seuraavassa kohtauksessa pitelee innokkaasti tätä lähes alastonta tyttöä sylissään?

Sitten niihin tehosteisiin, joita oli, vaikkei olisi tarvinnut. Shyamalan on tehnyt tämän virheen tosin aiemminkin, Signsissa (2002). Siinä isä ja poika saavat vieraita avaruudesta suoraan omalle maissipellolleen ja kaikki etenee kuvioihin nähden todella jännittävästi kunnes ensimmäinen avaruusolio ilmestyy ruutuun. Yök! Tosi kökösti toteutettu mäiskintäpelin olio, joka tosin mäiskintäpelissä olisi se mäiskittävä. Ja syystäkin.
Lady in the Waterissa tehosteina toteutetut oliot ovat satuolentoja ja aluksi pysyvät visusti taka-alalla. Ja tämän takia alku onkin lähinnä tylsää tarutytön ja sedän keskustelua. Kun sitten vihdoin alkaisi tapahtua, sadun susi eli skruntti näyttäytyykin melkein heti ja pilaa kaiken. Skruntti, ruohoselkäisenä, punasilmäisenä ja aina-vihaisena sutena, on lähinnä naurettava. Naapurin koira, joka vaanii nurmikossa ja himoitsee saaliikseen valkoista neitsyttä. Liian tyypillinen kaava mielestäni. Ja huonosti tuotettu tehoste, joka ei todellakaan ole pelottava kuin silloin, kun se hyppää yhtäkkiä lasioven läpi. (Huomioksi tässä kohdin, että toisessa kohtauksessa samainen skruntti ei pääse lasioven läpi sitten millään, vaan rapsuttaa vain ovea käpälällään säälittävästi. Mielenkiintoista!)

No mutta, ei huonoa ellei edes jotain hyvääkin. Erikoispisteeni menevät ohjaajalle, ei niinkään ohjaustyöstä, vaan näyttelijätyöstä. Shyamalan nimittäin esiintyy tällä kertaa pidemmässä roolissa kuin aikaisemmissa elokuvissaan, joissa hän on vain näyttäytynyt pikaisesti. Rauhallisenoloisena surusilmänä häntä on todella mukava katsella. Eikä vähiten siksi, että hän on todella kaunis mies.

Toisen tähteni annan hauskasta sivuosasta, elokuvakriitikko Harry Farberista (Bob Balaban), joka tuo elokuvaan piristävää satiiria leffamaailman vakiokuvioista. Peruskyynikkona hän ei syty mistään perushollywood-scheissesta, vaan pohtii ääneen elokuvajuonien typeryyttä mm. näin:
Just another piece of crap movie in which the two protagonists finally confess their feelings for each other in an ending scene outside during a thunderstorm. Why is it that people in movies like to stand around and talk in the rain?
Tottahan tämäkin sivuosa on vain tarkoitettu saaliiksi skruntille, mutta eipä jää tämäkään Farberilta huomaamatta. Loistavasti keksitty pieni yksityiskohta muiden yksityiskohtien tyhjyyteen ja turhuuteen verrattuna.

Tyhjentävästi sanottuna elokuva on todella sekava, juoni olematon ja näyttelijät suorituksissaan omituisen hätäisiä. Ei ehkä siis kannata lähteä kirjoittamaan iltasadusta elokuvakäsikirjoitusta, tai ehkä se tosiaan olisi kannattanut kirjoittaa ensin ja tehdä sitten vasta leffa. Taas meni hyvä idea hukkaan, harmi.

Lopullinen tuomio: * * * * * (kaksi tähteä)