08.03.2007 - 00:39
Mitäs meille kuuluu?
Olen tyytynyt päivittämään taannoisina kuukausina ainoastaan uusinta (eikä sekään pidä paikkaansa) keksintöäni mielialavaakaa (löytyy tuolta palkista hieman alempaa), jonka avulla saan itsestäni edes jotain ulos näinä hektisinä ja saamattomina aikoina.
Eikä siinäkään tosin ole paljon täytettävää, sillä elämä polkee jokseenkin paikallaan koulun ja kodin, syömisen ja nukkumisen, flunssailun ja terveiden päivien välillä. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyllästyneeltä, oman ajan puute... tai sanottaisiinko ennemmin "oman ajan käyttäminen oikein" ei ole oikein tuottanut tulosta.
Nytkin olen ollut kaksi päivää kotona, jolloin olisi ollut hyvää aikaa tehdä vaikka hieman gradua. Ja mitä olen saanut aikaan? Flunssan, tadaa! Ja näin voimme vain odottaa pyörien lähtevän taas alusta liikkeelle: vannon taas petipotilaana ollessani, että sitten kunhan tervehdyn teen taas sitä ja tätä ja tuota. Ja terveenä voi sitten taas todeta, että flunssassa olessa on kertynyt niin paljon rästihommia, että aika meneekin niihin. Tämä näin kertauksena siitä, miten olen kuluttanut alkuvuoden - rästihommia kyhäten ja vieläkin on osa odottamassa.
Siispä, ajattelin oikaista tuon kiertokulun niin, että kirjoitankin nyt jo flunssastani käsin tänne blogiin, niin ei jää se sitten harmittamaan siinä vaiheessa, kun taas vihdoin tervehtyy tekemään niitä rästihommia. Hahaa!
Ja jotta nyt kirjoittaisin edes hieman jostain aiheesta, niin pakko taas palata hurmaaviin koulutovereihini. Olen suorastaan äimistynyt siitä, miten ihmiset voivat puhua niin paljon täysin merkityksetöntä p-kaa. Ihan vaan ajankuluksi tietysti, ja oman itsensä vuoksi myös. Jotta kukaan ei huomaisi, miten ahdistaviksi he kokevat hiljaiset hetket. On aina helpompi puhua vaikkapa...no meikeistä. Niistähän riittää juttua, juu. Että eikös mietitä ihan porukalla, minkälaista ripsiväriä sitä ostaisi tai että miten monta niitä löytyy jo kotoa, mutta ne on vanhoja ja huonoja. Voi ei.
Jostain syystä en osallistunut keskusteluun. En vaivautunut, enkä edes vaivautunut - hiljaisuudestani siis. Turhaudun vaan yhä enemmän siinä seurassa. Pyöreät pöydät ovat tuollaisessa ympäristössä, mitä epäkäytännöllisimmät. Siinä on pakosti kuunneltava toisten juttuja ja toiset varmasti kuulevat, jos yrität puhua vaikka kuinka hiljaa vierustoverillesi. Eikä niin edes sovi tehdä, sehän on epäkohteliasta muita pöydässä istujia kohtaan. Ja niin päivät kuluvat seuratessa tyhjänpäiväisiä keskusteluja ruokatunneilla ja kahvitauoilla, vaikka maailma olisi täynnä kiinnostavaakin puhetta. Olen toki yrittänyt virittää näihin pöytäkeskusteluihin tietyä analyyttisempaa otetta, mutta ihmiset menevät siitä hämilleen. Ja vaihtavat todennäköisesti jutun takaisin niihin meikkeihin. En jaksa enää yrittää, joten olen vaan. Ei kovin mieltäylentävää sosiaalista kanssakäymistä.
Onko se edes sosiaalista?
01.01.2007 - 21:35
Vuoden
vaihtuminen saa minut aina miettimään mennyttä. Jo menetettyä aikaa: hetkiä,
jotka elävät vain muistoina ja haalistuvat valokuvissa. Ja ennen kaikkea omaa
hetkellisyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Hups vaan, ja tämäkin päivä on eilinen
tai viimeviikkoinen, viimevuotinen.
Ja kuitenkin
kaikki vaan päiviä, auringonlaskuja ja nousuja, jotka ihminen on nimennyt
päiviksi ja vuosiksi. Laskeskellut aikojen alusta asti, tai ainakin historian
kirjojen alusta alkaen omaa elinkaartaan.
Ja mitä aika
lopulta on?
Kellon
viisareiden pyörimistä, jyvästen tipahtelua tiimalasissa, maapallon hidasta
liikettä universumissa. Kasvien versomista, lakastumista, hiutaleiden leijailua
ja jään sulamista. Pikkulasten kompastelua hiekkalaatikolta kouluun, töihin ja
vanhainkotiin.
Aikaa ei ole,
ellei ole jotain, johon se voi jättää jälkensä. Aika ei siis
lopu ennen kuin loppuu kohteet, joita se voi hampaillaan kaluta. Näin ollen on
väärin sanoa, että ”aika jättää meidät”. Todellisempaa olisi sanoa, että me
jätämme ajan. Joskus.
Me jätimme myös juuri vuoden 2006, halusimme tai
emme. Me jätimme tulematta, menemättä ja sanomatta. Me myöhästyimme. Ei aika.
Omapahan on keksintömme.
Onhan se surullista. Ainakin hetken. Kunnes taas
uppoudumme uuteen vuoteen ja unohdamme vuosien vierimisen.
Vuodeksi kerrallaan. 
Minun nimeni on minun matkani päässä. (Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa, 1959)
03.12.2006 - 23:04
Mihin katosi marraskuu?- Työhön, kouluun, ankeisiin ilmoihin, jumiutuneisiin hartioihin ja huonosti nukuttuihin öihin.
On siitä todella aikaa. Kokonainen kuukausi mennyt kirjoittamatta yhtä pientä lausetta. Eikä edelleenkään mielenrauhaa istua tässä ja ajatella pidempää, vaikka olisi ajatuksia, paljonkin, mutta vain keskeneräisinä pätkinä häiritsemässä kokonaisuutta. Stressi tekee tämän aina minulle. Nytkin suuritöisen projektinvonkaleen jälkeen on ainoastaan tyhjä olo ja levoton mieli. Harmittaa, koska olisi ollut kokonainen viikonloppu aikaa tehdä itselle tärkeitä juttuja, mutta kaikki jäi levottomuuden takia.
Mutta mikä sitten sai minut kirjoittamaan edes nämä rivit, pysähtymään edes hetkeksi?
Tämä nainen:
Johanna Iivanainen
Olimme nimittäin tänä iltana Jazz-Tähtien Joulu -nimisessä joulukonsertissa, jossa Iivanainen esiintyi yhdessä Jukka Perkon, Zarkus Poussan, Lenni-Kalle Taipaleen ja Sami Pitkämön kanssa. Ihastuin Iivanaisen äänen jo joitakin vuosia sitten. Silloin kun hän esiintyi ensimmäisen kerran Bumtsibumissa ja oli ainakin itselleni täysin tuntematon ujo tyttö, jolla oli aivan mielettömän upea ääni. Nyt olen käynyt oikeastaan jokaisessa konsertissa, jossa hän on esiintynyt täällä meillä Turun seudulla. Hänen äänenkäyttönsä vain on jotain mielettömän ihanaa kuunneltavaa. Herkkä ja samalla todella puhdas ja vahva. Ominta musiikkia Iivanaiselle on jazz, jossa hän onkin ehdottomasti Suomen parhaimmistoa, ainakin naisvokalistien osalta. Mieltäni lämmittää hänessä myös se, että Iivanainen lausuu laulaessaan todella puhtaasti englantia eikä siis ole ollenkaan häiritsevää, että hän usein laulaa englanninkielisiä kipaleita.
Tänään kuitenkin kävi oikein sääliksi tätä kaunisäänistä nuorta naista. Hän jäi selkeästi suuriegoisten miesten jalkoihin. Ei laulutaidoiltaan toki, ei missään nimessä, vaan esiintymisajassa. Tuo tähtikaarti, etunenässä Zarkus Poussa, kun varasti koko shown heittämällä pikkupoikamaisia vitsejä joka välissä ja usutti Iivanaisen välillä rumpaliksi, välillä rytmimunan soittajaksi tai kolkuttelemaan jotain kapuloita. Naurettavaa lahjakkuuden tuhlaamista!! Ja yleisön rahojen tietysti myös. En väitä, etteikö herra Poussa osaisi laulaa ja etenkin soittaa erilaisia soittimia todella upeasti, mutta kun lähiympäristössä on lahjakkaampiakin lauluääniä, niin Poussa olisi todellakin voinut jättää laulamatta ja keskittyä ihan itse hakkaamaan kapuloitaan.
Ajattelin, että viimeistään tämä konsertti olisi rauhoittanut mieltä, mutta päinvastoin, se pani kiehumaan.En voi käsittää, miksi konsertti oli rakennettu yleisilmeeltään niin väärin. Iivanaista kun kuulee niin harvoin missään eikä nytkään päästy kunnon tunnelmaan kuin ihan muutamassa kipaleessa. Poussaa taas tullaan näkemään kohta telkussakin. Voih. Olen pettynyt, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, miksi näin kävi. Iivanainen on luonteeltaan selkeästi hieman ujo ja jää siksi varmasti noiden köriläiden varjoon, kun aletaan huutoäänestää, millainen konsertti järjestetään. Harmi sinänsä, sillä Iivanaisen ääni yksinään, ilman minkäänlaista bongorumpua tai pianonpimputusta on jo niin voimakas instrumentti, että siitä rakentaisi montakin konserttia. Tunnen sielunsympatiaa IIvanaista kohtaan jostain kumman syystä.
Täytynee kaivaa vanhat levyt esiin ja fiilistellä. Ehkä se tasoittaisi taas mielen railoja.
|
Kirjoittaja
Juolahduksia, jotka pulppuavat elämän ytimestä. Sisäinen lapsi ja vanhus käyvät ikuista vuoropuhelua, keskeneräisiä kun ovat molemmat.
Mielialavaaka
______________________
Löydöt
- Korpi Ensemble
- valkosipuli-inkiväärijuoma
Viikon parhaat palat
- viimeinen yliopiston tentti takana, toivottavasti
Nyt nyppii
- kurkkukipu
- keskustelujen tyhjyys
________________________
Nähdä toisin,
nähdä syvälle,
kuunnella
- hiljaa.
 klick!
Die Glücklichen sind
die Neugierigen.
- Friedrich Nietsche -
Vierastatko...
Jäitkö sanattomaksi?
Ei hätää, napsauta kuvaa.
Ja anna tulla.
|
