Olen koukussa. Nopeatempoinen, kameleonttimaisesti rytmiään muunteleva musiikki on vienyt mukanaan. Napsuttelen vähän väliä sormiani rallatellen "I'm a diva-a-a!". Se vähä, mikä minussa on diivaa, mahtunee tuohon lauseeseen. Todelliset diivat on muualla. Nimittäin bändissä nimeltä Panic! at the Disco.

 

P!atD-lyhennystä itsestään käyttävä punk-emo-pop -bändi koostuu lähinnä teinipojan näköisistä kavereista, jotka eivät ilman musiikkiaan välttämättä erottuisi tiiliseinästä. Hieman yli vuosi sitten kukaan ei tiennyt bändistä mitään; nyt poikien keikat on loppuumyytyjä (jopa Ruotsissa), YouTubesta ja MySpacestä löytyy tuhansia ja taas tuhansia sivuja, jotka linkittävät ja hehkuttavat bändiä. P!atD tuntuu olevan todellinen 2000-luvun ja interaktiivisen aikakauden keksintö. Miksikö? Valotanpa hieman taustoja niille, jotka eivät vielä ole päätyneet bändin poikien vaikutuspiiriin.

                     

                              Ryan Ross keikkameikin teossa.                                   

BIO

Nevadasta, Las Vegasista kotoisin olevat pojat Ryan Ross (kitara) ja Spencer Smith (rummut) lähtivät kokoamaan kyseistä bändiä jo ollessaan  hädin tuskin 13-vuotiaita. Tuolloin he keskittyivät lähinnä Blink 182:n covereihin, jotka eivät tunnetusti voineet tehdä vaikutusta kehenkään. Eiväthän alkuperäisversiotkaan ole juuri mistään kotoisin. Kyllästyttyään Blinkin apinointiin pojat nappasivat bändiinsä uuden jäsenen Brett Wilsonin (basso), muuttivat musiikkityyliään hieman popimpaan punkiin ja antoivat bändille nimen The Summer League. Kiertueillaan Las Vegasin high school-konserteissa he tapasivat lopulta Brendon Urien (vokalisti), jonka johdolla kokoonpano alkoi todenteolla tehdä omanlaista musiikkia. Nimeksi vaihtui Panic! at the Disco, johon oli saatu vaikutteita Smiths'ien 80-luvun biisistä "Panic".

Julkisuuten P!atD putkahti totaalisesti netin välityksellä. Pojat jättivät Fall Out Boyn vokalistin, Pete Wentzin blogiin demonsa, joka kiersi netissä myös muilla tahoilla. Wantz innostui bändistä heti, kuten myös surffailijat, jotka eksyivät kuuntelemaan demoa. P!atD onkin siis huippuesimerkki bändistä, joka käytti nettiä ja peer-to-peer -jakeluohjelmia musiikkinsa markkinointiin fiksusti. Levytyssopimus syntyi kertaiskusta, mikä vasta aloittelevalle yhtyeelle oli todellinen yllätys. Heillä oli tuolloin koossa tasan kolme biisiä mm. myöhemmin levyllekin päätyneet "Time to dance" ja hupaisa "Nails for breakfast, tacks for snacks". Syyskussa 2005 nämä juuri ja juuri 18-vuotiaat poikaset julkaisivat esikoisalbuminsa "A Fever You Can't Sweat Out", joka oli jo tuolloin ainakin Amerikan maalla kuumaa kamaa.

Tähän mennessä bändin levyä on myyty USA:ssa jo platinaksi asti. Viimeisin, kolmas sinkkulohkaisu "I Write Sins Not Tragedies" taas nappasi MTV Video Music Awardsin vuoden musiikkivideon pystin mm. Madonnan ja Red Hot Chilli Peppersin nokan alta. P!atD:n videot ovatkin miellytävää katseltavaa siksi, että ne on huolella suunniteltuja ja toteutettuja. Ensinnäkin se, että niissä on juoni, on yllättävää, sillä nykyään tuntuu pärjäävän pelkällä pepun keikutuksella. En tosin tuomitse keikutustakaan, mutta se vaan on todella tylsää katsottavaa. Musiikkivideon pitäisi mielestäni herättää mielenkiinto, avata kappaleesta ehkä uusia puolia esiin.

Toiseksi juoni seuraa sanoituksia ja musiikki rytmillään korostaa tapahtumia ja liikkeitä. Tällaisia musiikkivideoita tehtiin joskus enemmänkin ja yleisemmin, mutta jonnekin ne hävisivät vähitellen. Monelle nykyartistille musiikkivideon tekeminen tuntuu olevan vaan pakollinen lisä, jossa tuodaan oma naama kuvaruutuun näytti se sitten hyvältä tai ei. Ettei vaan olisi taas Beyoncén pentele tämänkin takana, tai joku muu vartalon vatkaaja. No takaisin aiheeseen.

DIIVAT

                  

Br endon Urie..."Haven't you heard that I'm the new cancer, I had never looked better and you can't stand it."

Sanoituspuolen hommia bändissä hoittaa Ryan Ross, toinen perustajajäsenistä. Toki maailmaa, josta sanoitukset syntyvät, katsotaan teininäkökulmasta, jolloin se oletettavastikin on hieman hysteerinen ja mustavalkoinen, mutta voi niin hauska. Rossin pojan kynäilyt ovat sarkastisia, napakan itsetietoisia ja letkeitä. Mielenkiintoisin bändin jäsenistä on kuitenkin mormooni-poika Brendon Urie, bändin vokalisti ja keulahahmo, joka osaa ottaa yleisönsä pelkillä ilmeillä ja eleillään. Teatraalisempaa ihmistä saa etsiä - tämä poju on diiva! Tulevaisuuden Robbie Williams, ellei sitten raha, maine tai julkisuus pilaa häntä. Nyt kuitenkin mopo kulkee vielä mukavassa otteessa, minkä vuoksi Brendonin musiikillista eläytymistä on todella nautinnollista seurata. VMA:n tunnustuksenkin saaneessa videossa "I Write Sins Not Tragedies" Brendon tuo ilveilyllään mieleen Kellopeli appelsiinin Alex de Largen hahmon.

ÄÄNET

Bändin soundi on todella omaperäinen. Tästä on tosin arvosteluissa oltu montaa mieltä, mutta itse en ainakaan vielä ole törmännyt mihinkään vastaavanlaiseen tyylien kombinaatioon. Emo musiikkilajina on Suomessa ehkä hieman tuntematon, mutta Jenkkilässä jo oma punkin alakulttuuri. Emolle tyypillisiä piirteitä ovat monimutkainen kitaratyöskentely ja persoonalliset, runolliset sanoitukset. Emossa, kuten nyt punkissa aika usein, elää idea musiikin kaupallisuuden vastustuksesta, mikä ilmenee sovinnaisten tyylien rikkomisella tietoisesti.

P!atD:n musiikissa tyylimuutokset on luotu ensinnäkin jokaisen biisin sisälle, mutta myös albumin sisäiseen rakenteeseen. Tehdessään levyä P!atD halusi saada aikaan jotain omaperäistä, aitoa ja uutta, joten he päättivät jakaa levyn kahteen osaan: levyn alkuosan biiseistä tuli näin futurististyylisiä mm. syntikalla säestettyjä ja lopun kappaleista nostalgisia vaudevillen pianolla ja haitarilla höystettyjä. Levy on tämän vuoksi eka kuulemalla melkoista äänien sekamelskaa, jopa häiritsevän eri tasoista. Vaatii aikaa päästä sisälle musiikin ideaan. Rytmit vie kuitenkin mukanaan ja äänihälystä alkaa nousta sellaisiakin loistavia kokonaisuuksia kuten "But It's Better If You Do", joka aloittaa levyn nostalgisen puolen. "I Write Sins Not Tragedies" luo ironisen silmäyksen hääkonventioihin ja paukuttaa kirkon ovia huutamalla, että morsian onkin itse asiassa melko hutsahtava ämmä. Levyn ehdottomasti onnistunein biisi on myös nimeltään huomiota herättävin, "There's A Good Reason These Tables Are Numbered Honey, You Just Haven't Thought Of It Yet". Sanahirviötä otsikossaan kantava kipale pohtii ulkonäköperfektionismia hupaisasti, nauraa niille, jotka eivät uskalla nauraa itselleen.

                    

P!atD oikealta vasemmalle:
Spencer Smith, ex-jäsen Brett Wilson (potkittiin pihalle), Brendon Urie, Ryan Ross ja Wilsonin tilalle tullut Jon Walker (basso). (alkuperäinen kuva Roger Fojas)

Enpä olisi uskonut, että hurahdan teinipoikabändiin ensimmäistä kertaa elämässäni tässä iässä. P!atD:a olen nyt kuitenkin kuunnellut kesän jälkeen niin tiiviisti, että pakko kai se on myöntää. Sanoitukset tosin paikoin ovat oletettavastikin hieman naiiveja, mutta onneksi tämä onkin sen tyyppistä musiikkia, joka ei syvällistä sanomaa välttämättä kaipaa. En sano, etteivätkö sanoitukset silti tuuppaisi ajatuksia liikkeelle, sehän pojilla kuitenkin lienee tarkoitus. Ja Ryan Ross osaa todella käyttää sanoja, se ihastuttaa, vaikka sanoma ei olisikaan kummoinen.
Bändin nettisivut lienevät ainoa oikea miinus tälle paketille. Ne eivät joko a) toimi kunnolla, b) ne on tehty väärin tai huolimattomasti, c) en osaa käyttää niitä riittävän monipuolisesti tai d) bändi luottaa netin muihin foorumeihin oman markkinointinsa suhteen enemmän kuin omiin kotisivuihinsa. Mikäli vastaus tähän on jokin muu kuin c) -vaihtoehto, ihmettelen, miksi sivut on ylipäätään kyhätty kokoon.

Maistiaisia levyltä "A Fever You Can't Sweat Out" löytyy esimerkiksi täältä.