Vuoden vaihtuminen saa minut aina miettimään mennyttä. Jo menetettyä aikaa: hetkiä, jotka elävät vain muistoina ja haalistuvat valokuvissa. Ja ennen kaikkea omaa hetkellisyyttä ja kaiken katoavaisuutta. Hups vaan, ja tämäkin päivä on eilinen tai viimeviikkoinen, viimevuotinen.

Ja kuitenkin kaikki vaan päiviä, auringonlaskuja ja nousuja, jotka ihminen on nimennyt päiviksi ja vuosiksi. Laskeskellut aikojen alusta asti, tai ainakin historian kirjojen alusta alkaen omaa elinkaartaan.

Ja mitä aika lopulta on?

Kellon viisareiden pyörimistä, jyvästen tipahtelua tiimalasissa, maapallon hidasta liikettä universumissa. Kasvien versomista, lakastumista, hiutaleiden leijailua ja jään sulamista. Pikkulasten kompastelua hiekkalaatikolta kouluun, töihin ja vanhainkotiin.

Aikaa ei ole, ellei ole jotain, johon se voi jättää jälkensä.

Aika ei siis lopu ennen kuin loppuu kohteet, joita se voi hampaillaan kaluta. Näin ollen on väärin sanoa, että ”aika jättää meidät”. Todellisempaa olisi sanoa, että me jätämme ajan. Joskus.

Me jätimme myös juuri vuoden 2006, halusimme tai emme. Me jätimme tulematta, menemättä ja sanomatta. Me myöhästyimme. Ei aika.
Omapahan on keksintömme.
Onhan se surullista. Ainakin hetken. Kunnes taas uppoudumme uuteen vuoteen ja unohdamme vuosien vierimisen.
Vuodeksi kerrallaan.

323949.jpg

Minun nimeni on minun matkani päässä.

(Italo Calvino: Ritari, joka ei ollut olemassa, 1959)