Otettakoon heti alkuun huomioon, että itselläni oli tiettyjä odotuksia tästä elokuvasta.( Ei niinkään kritiikin osalta, mitä tästä olin jo kuullut, sillä yleensä en usko sellaisiin. Tai en halua uskoa. Siksi en yleensä lue leffa-arvosteluja ennen elokuvaa, vaan jälkeen.) Odotukset juontuivat lähinnä erittäin kiehtovasta trailerista, jota ainakin Saksan maalla näytettiin kesällä tiuhaan. Kesällähän leffatarjonta on aina keskitasoa alempaa, joten syksyn ensimmäistä oikeasti odotettavaa amerikkalaista elokuvaa sitten jaksoinkin odottaa. En nyt sanoisi että turhaan, mutta...ilmankin olisi ilmeisesti pärjännyt. Kirjoitin täällä jo aiemmin kyseisestä elokuvasta, mutta tässä nyt kaiken nähneenä, vielä pieni yhteenveto.


Lady in the Water - M. Night Shyamalan (2006)



M. Night Shyamalanin nimestä tulee mieleen palavalla tekstillä rustatut kirjaimet, usva, pimeä metsä/ruohikko/talo ja joku siellä vaanimassa sinua. Shyamalanin mystiikka on kiehtonut minua siitä asti, kun näin ensimmäistä kertaa elokuvan The Sixth Sence (Kuudes aisti, 1999). Tapa luoda jännitystä odotuksella, hiljaisuudella ja katsojan tietämättömyydellä siitä, mitä edes pitäisi pelätä. Kasvoton pelko/jännitys on aina karmivampaa kuin se, että tuodaan valkokankaalle jokin tehosteilla tuotettu humanoidi tai järkelemäinen gorilla. Tottahan näkymätönkin vaanija kaipaa äänitehosteita tuekseen, musiikkia tai musiikittomuutta, mutta se, mikä ei näy, on mielestäni pelottavampaa kuin se, mikä näkyy.

Lady in the Waterin idea on mielenkiintoinen: taru astuu osaksi todellisuutta, joka sekin on osa tarua. Toteutus taas on toista maata. Merenneidonkaltainen liidunvalkoinen satutyttö löytää tiensä koomisesti änkyttävän sedän luo, mikä johtaa siihen, että setä ja hänen isännöimänsä talon asukkaat alkavat etsiä vastauksia tytön herättämiin kysymyksiin. Missään vaiheessa kukaan ei epäile, etteikö tyttö puhuisi totta. Eikä ihme, sillä hänhän tietysti väittääkin olevan suoraan sadusta. Vesielementti kiinnosti minua alunperin, sillä pidän esimerkiksi Atlantis-myytistä erityisesti. Pettymyksekseni elokuvassa vesi oli uima-altaan ja suihkun välillä lutraamista, ja tietysti sumusta pilkistäviä kastelulaitteita, jotka salakavalasti käynnistyttyään saivat osan katsomosta hätkähtämään.

Tarutyttö Storya esittäneen Bryce Dallas Howardin näyttelijänlahjoja jäin myös kaipaamaan. Onhan hän tosin luonnostaan keijukaista muistuttava punapää, jonka ripsetkin ovat niin värittömät, että voisi kuvitella tuollaisten sikiävän suoraan sammaleista. Enkä siis ihmettele yhtään, jos intilaissyntyinen Shyamalan pitää häntä erikoisen näköisenä. Harmi vaan, että se ei oikein meille länsimaisille välttämättä riitä, koska tosi on, että noita punahiuksisia pisamakasvoja elää täällä myös tavallisten ihmisten joukossa. Tarkoituseni ei tietenkään ole halveerata tämännäköisiä ihmisiä, vaan lähinnä osoittaa se pikku seikka, että erikoinen ulkonäkö ei tee kenestäkään keijua. Siihen tarvitaan muunlaista uskottavuutta. Nyt Storyn hahmo jäi hieman pintapuoliseksi: suihkussa värjötteleväksi, sadun susia (skruntteja) pelkääväksi kohmeloksi naisparaksi, joka ei selviä ilman ihmisiä. Ja nekin ihmiset, joihin tämä satuolento luottaa ovat ehkäpä niitä viimeisiä, joihin itse luottaisi.
Vai miten olisi änkyttävä leskimies, joka ensimmäiseksi tytön tavattuaan toteaa, että "sinähän olet vasta lapsi", ja seuraavassa kohtauksessa pitelee innokkaasti tätä lähes alastonta tyttöä sylissään?

Sitten niihin tehosteisiin, joita oli, vaikkei olisi tarvinnut. Shyamalan on tehnyt tämän virheen tosin aiemminkin, Signsissa (2002). Siinä isä ja poika saavat vieraita avaruudesta suoraan omalle maissipellolleen ja kaikki etenee kuvioihin nähden todella jännittävästi kunnes ensimmäinen avaruusolio ilmestyy ruutuun. Yök! Tosi kökösti toteutettu mäiskintäpelin olio, joka tosin mäiskintäpelissä olisi se mäiskittävä. Ja syystäkin.
Lady in the Waterissa tehosteina toteutetut oliot ovat satuolentoja ja aluksi pysyvät visusti taka-alalla. Ja tämän takia alku onkin lähinnä tylsää tarutytön ja sedän keskustelua. Kun sitten vihdoin alkaisi tapahtua, sadun susi eli skruntti näyttäytyykin melkein heti ja pilaa kaiken. Skruntti, ruohoselkäisenä, punasilmäisenä ja aina-vihaisena sutena, on lähinnä naurettava. Naapurin koira, joka vaanii nurmikossa ja himoitsee saaliikseen valkoista neitsyttä. Liian tyypillinen kaava mielestäni. Ja huonosti tuotettu tehoste, joka ei todellakaan ole pelottava kuin silloin, kun se hyppää yhtäkkiä lasioven läpi. (Huomioksi tässä kohdin, että toisessa kohtauksessa samainen skruntti ei pääse lasioven läpi sitten millään, vaan rapsuttaa vain ovea käpälällään säälittävästi. Mielenkiintoista!)

No mutta, ei huonoa ellei edes jotain hyvääkin. Erikoispisteeni menevät ohjaajalle, ei niinkään ohjaustyöstä, vaan näyttelijätyöstä. Shyamalan nimittäin esiintyy tällä kertaa pidemmässä roolissa kuin aikaisemmissa elokuvissaan, joissa hän on vain näyttäytynyt pikaisesti. Rauhallisenoloisena surusilmänä häntä on todella mukava katsella. Eikä vähiten siksi, että hän on todella kaunis mies.

Toisen tähteni annan hauskasta sivuosasta, elokuvakriitikko Harry Farberista (Bob Balaban), joka tuo elokuvaan piristävää satiiria leffamaailman vakiokuvioista. Peruskyynikkona hän ei syty mistään perushollywood-scheissesta, vaan pohtii ääneen elokuvajuonien typeryyttä mm. näin:
Just another piece of crap movie in which the two protagonists finally confess their feelings for each other in an ending scene outside during a thunderstorm. Why is it that people in movies like to stand around and talk in the rain?
Tottahan tämäkin sivuosa on vain tarkoitettu saaliiksi skruntille, mutta eipä jää tämäkään Farberilta huomaamatta. Loistavasti keksitty pieni yksityiskohta muiden yksityiskohtien tyhjyyteen ja turhuuteen verrattuna.

Tyhjentävästi sanottuna elokuva on todella sekava, juoni olematon ja näyttelijät suorituksissaan omituisen hätäisiä. Ei ehkä siis kannata lähteä kirjoittamaan iltasadusta elokuvakäsikirjoitusta, tai ehkä se tosiaan olisi kannattanut kirjoittaa ensin ja tehdä sitten vasta leffa. Taas meni hyvä idea hukkaan, harmi.


Lopullinen tuomio:     * * * * *   (kaksi tähteä)