Mitäs meille kuuluu?
Olen tyytynyt päivittämään taannoisina kuukausina ainoastaan uusinta (eikä sekään pidä paikkaansa) keksintöäni mielialavaakaa (löytyy tuolta palkista hieman alempaa), jonka avulla saan itsestäni edes jotain ulos näinä hektisinä ja saamattomina aikoina.
Eikä siinäkään tosin ole paljon täytettävää, sillä elämä polkee jokseenkin paikallaan koulun ja kodin, syömisen ja nukkumisen, flunssailun ja terveiden päivien välillä. Ei ole tarkoitus kuulostaa kyllästyneeltä, oman ajan puute... tai sanottaisiinko ennemmin "oman ajan käyttäminen oikein" ei ole oikein tuottanut tulosta.

Nytkin olen ollut kaksi päivää kotona, jolloin olisi ollut hyvää aikaa tehdä vaikka hieman gradua. Ja mitä olen saanut aikaan? Flunssan, tadaa!  Ja näin voimme vain odottaa pyörien lähtevän taas alusta liikkeelle: vannon taas petipotilaana ollessani, että sitten kunhan tervehdyn teen taas sitä ja tätä ja tuota. Ja terveenä voi sitten taas todeta, että flunssassa olessa on kertynyt niin paljon rästihommia, että aika meneekin niihin. Tämä näin kertauksena siitä, miten olen kuluttanut alkuvuoden - rästihommia kyhäten ja vieläkin on osa odottamassa.

Siispä, ajattelin oikaista tuon kiertokulun niin, että kirjoitankin nyt jo flunssastani käsin tänne blogiin, niin ei jää se sitten harmittamaan siinä vaiheessa, kun taas vihdoin tervehtyy tekemään niitä rästihommia. Hahaa!

Ja jotta nyt kirjoittaisin edes hieman jostain aiheesta, niin pakko taas palata hurmaaviin koulutovereihini. Olen suorastaan äimistynyt siitä, miten ihmiset voivat puhua niin paljon täysin merkityksetöntä p-kaa. Ihan vaan ajankuluksi tietysti, ja oman itsensä vuoksi myös. Jotta kukaan ei huomaisi, miten ahdistaviksi he kokevat hiljaiset hetket. On aina helpompi puhua vaikkapa...no meikeistä. Niistähän riittää juttua, juu. Että eikös mietitä ihan porukalla, minkälaista ripsiväriä sitä ostaisi tai että miten monta niitä löytyy jo kotoa, mutta ne on vanhoja ja huonoja. Voi ei.

Jostain syystä en osallistunut keskusteluun. En vaivautunut, enkä edes vaivautunut - hiljaisuudestani siis. Turhaudun vaan yhä enemmän siinä seurassa. Pyöreät pöydät ovat tuollaisessa ympäristössä, mitä epäkäytännöllisimmät. Siinä on pakosti kuunneltava toisten juttuja ja toiset varmasti kuulevat, jos yrität puhua vaikka kuinka hiljaa vierustoverillesi. Eikä niin edes sovi tehdä, sehän on epäkohteliasta muita pöydässä istujia kohtaan. Ja niin päivät kuluvat seuratessa tyhjänpäiväisiä keskusteluja ruokatunneilla ja kahvitauoilla, vaikka maailma olisi täynnä kiinnostavaakin puhetta. Olen toki yrittänyt virittää näihin pöytäkeskusteluihin tietyä analyyttisempaa otetta, mutta ihmiset menevät siitä hämilleen. Ja vaihtavat todennäköisesti jutun takaisin niihin meikkeihin. En jaksa enää yrittää, joten olen vaan. Ei kovin mieltäylentävää sosiaalista kanssakäymistä.
Onko se edes sosiaalista?