Maaria Leinonen on lempirunoilijani.
Hänen sanansa on terävä, mutta lempeä.
Näkee lohdun siellä, jossa sitä ei vielä ole.
Eletty elämä kaikuu hänen runoissaan pelkistetyn konkreettisesti -viisaasti.
Jos johonkin ihmiseen, niin juuri häneen haluaisin tutustua.
Sanat rapisevat paperille
kuin sadepisarat
kultaisten lehtien matolle
kuin syystaivaan
raskas itku
puiden painavat kyyneleet
jotka pisaroivat
neulasripsien päistä
Ja samaa itkua se onkin,
yhteistä surua
murhevesiä
menneistä
olevista
ja tulevista.
(M.Leinonen / Tuuli tulee uniin, 1999)
Käyn vuoropuhelua elämän kanssa.
Ja kuoleman.
Puolikielinen.
Älkää tunkeko tulkiksi
sivulliset.
Tahdon itse
saada selvyyden,
löytää päästinsanan,
portit avaavan.
(M. Leinonen / Silmissä uudet unet, 1989)
Jos uskaltaisi
rakastaa itseään
samalla voimalla ja vimmalla
kuin vihaa
hylkääjiään ja sortajiaan
alkaisi tapahtua ihmeitä.
(M. Leinonen / Niin kuin puut puhuvat, 2001)
Ovi sulkeutui.
Lopullisesti.
Vedet silmissä
nyrkit verissä
sitä jyskytin
yötä päivää.
Huomaamatta:
toinen takanani
selkoselällään
apposen auki
aurinkoon
mutta toinen
toinen-
(M. Leinonen / Sanat kuin ystävän käsi, 1991)
Nämä vallan ja viisauden kulissit
kolossit
yliopistot kirkot
virastot sairaalat
täynnä ankaraa tietoa
oikeassaolemista
paremmuutta
Mutta elämä on jossain muualla
sivukaduilla
neulaspoluilla
untanäkevissä silmissä
mielissä kaipuuntäysissä
Ei täällä
Ei täällä
Jossain muualla
ja toisin.
(M. Leinonen / Tuuli tulee uniin,1999)
Valoa kohti.
Valoon.
Mutta ensin pimeän läpi.
Ensin etsittävä
pimeälle nimeä,
ensin etsittävä
pimeästä ovi
itsensä kokoinen,
mentävä läpi
pimeän puhki.
Yksin. Yksin,
itseään kysyen
pelkonsa nimeä kysyen.
Mentävä
pimeän taakse
kohti
läpi.
Ja katso: valkenee!
Ja katso:
eräänä päivänä
kaikki valoa.
(M. Leinonen / Sanat kuin ystävän käsi, 1991)
Otan vapauden riisua
velvollisuuden pakkopaidan.
Julistan omat oikeuteni:
oikeuden olla minä
selittelemättä
oikeuden rakastaa
vääriä kohteita-
kelohonkaa
epämuotoisen kallion kyljessä
villikukkaniittyä
ruiskukkaa ruusun sijasta
päätöntä polkua
koskemattomassa metsässä
oikeuden kulkea sitä
omaan tahtiini
Oikeuden itkeä
ohi virallisen suruajan
Oikeuden
nähdä omat uneni
(M. Leinonen / Otsalla perhosen varjo, 1996)
Kun ovat menneet
laupiaat samarialaiset
simonkyreneläiset
viimeisetkin
joita odotit-
älä älä luovuta
älä toivoa menetä
vaikka vain ohikulkijoita
hylkääjiä
Vielä on tulossa yksi,
hiljainen ja nöyrä.
Ei kulje ohi
tien oheen unohdetun
jolla ei ketään
Ei vain kuormaasi
ristiäsi sairauttasi
sinut itsesi kaikkinesi
kantaa perille.
Eikä syytä.
Ei käske. Ei kysy.
Ehjäksi
rakastaa.
(M. Leinonen / Kuin salama kuin sateenkaari, 1995)
