Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinnon  lähes kokonaan lukeneena  minulle ei pitäisi tuottaa kovin kummoista stressiä kirjoittaa jotain. Mitä vain, jostainhan se on aloitettava. Mutta alku on edelleen se tuskallisin: sormet eivät kulje näppärästi näppäimillä vaan harkitsevat joka sanaa ja ajatukset kramppaa. Eikä heti uskoisi, että minä todella rakastan kirjoittamista. No niihän se Cameroinin tätikin sanoisi, että "kirjoita sitten siitä vaikeudesta kirjoittaa ja johan lähtee luistamaan". Toimii muuten aika hyvin. Sitähän tänne itse asiassa tulinkin tekemään, avaamaan niitä solmuja, joita kirjoittamiseni tiellä on, koska ne ovat lumetta. Tiedän sen. Tästä siis lähdetään ja näillä eväillä, uskoen kirjoittamisen vapauttavaan voimaan.

P.s. Suosittelen muuten edellä mainittua kirjaa kaikille niille, jotka keksivät aina jotain tekosyitä väistelläkseen kirjoittamisen tulvaa. Itseään vastaan taistelu on väärin ja tekee elämästä vaikeampaa kuin se onkaan.