Toinen viikko aikuiskoulutuskeskuksen koulutuksessa ja hermot jo riekaleina. Mahtavaa, enää vuosi jäljellä! Siispä lähdin koulusta omin nokkineni aikaisemmin.

Porukka on siellä suurimmaksi osaksi todella keskittymiskyvytöntä ja häiritsee olemuksellaan sitten niitä harvoja, jotka todella haluaisi oppia jotain. Eipä siinä sinänsä mitään niin kovin ihmeellistä, sillä löytyy niitä apinoita yliopistostakin. Yleensä tosin aloittavista ryhmistä perusopinnoissa, minkä sinänsä ymmärtää, sillä osa porukastahan tulee sinne suoraan lukiosta. Mutta jotenkin sitä ainakin omassa päässään ajatteli niin harhaisesti, että aikuiskoulutuskeskus olisi tosiaan tarkoitettu aikuisille opiskelijoille, niille, jotka todella haluavat oppia. Ja mitä vielä! Suurin osa porukasta surffailee netissä tunnin aikana ja opettaja aukoo suutaan taustalla. Pari pissistyttöä vieressä naureskelee irc-gallerian kuvia ja edessä pelataan pasianssia. En väitä, että tunti olisi ollut mitenkään erikoisen kiinnostava, kun kerrattiin kielioppiasioita sun muita (mitkä nyt mielestäni viestintään kuuluvat ihan olennaisina asioina), mutta että NOIN törkeää käytöstä.

En ensinnäkään ymmärrä sitä, miksi tietokoneet saa pitää kirjallisen viestinnän tunnilla päällä, jos niitä ei kerran tuntia varten tarvita. Muilla tunneilla sen nyt vielä jotenkin nielee väkisin, kun kerran audiovisuaalistaviestintää opiskellaan ja tehdään siis paljon koneella. Mutta kyseisellä tunnilla konetta ei tarvittu mihinkään ainakaan sinä aikana kun minä siellä viitsin olla. Onhan se tietysti ihmisten oma päätös, mitä ne koulutukselta haluaa, kun kerran itse siitä maksavat. Tietysti joukosta löytyy sellaisiakin teinejä, jotka tulevat sinne vaan viettämään aikaa vanhempien maksaessa viulut. Mutta entä me muut? Me, jotka olemme tulleet sinne oppimaan jotain.

Itsekin ilmottauduin koulutukseen siksi, että yliopistosta ei kyseistä käytännön opetusta taitto-ohjelmista ym. graafisesta viestinnällisestä taidosta saa. Ja siihen aionkin panostaa, mutta ottaa vaan pannuun ne kakarat tuolla. Turhaudun sisäisesti kuunnellessani niiden tietämättömyyden helinää päivästä toiseen. Jutunaiheet pyörivät viikonloppujen, alkoholin, tupakan, ihmissuhteiden ja juuri aloitetun itsenäisen elämän taivastelussa. Miten sitä jotkut ihmiset kuvittelevatkin olevansa niin kiinnostavia, että toiset jaksavat kuunnella heidän juttujaan tunnista toiseen (varsinkin kesken oppitunnin!)? En odottanutkaan tapaavani ketään maailmaani mullistavaa ihmistä tuolla, mutta tulisinpa edes toimeen.
Jaksaisinpa olla vaan kuin seinä, muuri, kappale koskematonta metsää, joka "vastaa vaan niin kuin sinne huudetaan".
Mutta en voi olla reagoimatta, koska asiat eivät vain ole, vaan ne tuntuu.