Almodóvarin Volver saa luvan aloittaa leffamietteiden sarjan, joka on blogistani uupunut. Sana arvostelu kuulostaa omaan korvaan liian viralliselta, joten puhutaan siis vaikka vaan ajatuksista, joita elokuvat ovat herättäneet. Ja näin se alkaa...

                                        Lähde: quepasa.com (Victorio,2006)

Katsoin Volverin jo heinäkuussa Saksassa, mutta tietysti dubattuna, koska saksalaiset ilmeisesti vielä vieroksuvat espanjan kieltä, vaikka Hollywoodin leffoja jo osin esitetäänkin originaaleina. Pysyin kyllä ihmeen hyvin kärryillä eikä elokuvalla lopulta ollutkaan kovin paljoa enempää tarjottavana alkuperäisversiona, joka tuli katsottua tällä viikolla.

Almodóvar sotkee usein elokuvissaan ihanasti sukupuolirooleja, mikä on kyllä erottunut Hollywood-massasta edukseen. Volverista oli ehkä tietoisestikin jätetty tämä peruselementti pois, ja korvattu se lähes totaalisella miesten puutteella, sillä Almodóvarin edellisessä teoksessa (La mala educatión / Huono kasvatus, 2004 ) taas  pääosissa oli pelkästään miehiä. Roolihahmoja tuntuu aina yhdistävän tietynlainen sisäinen vahvuus pahasta menneisyyden traumasta huolimatta. Näin on myös Volverissa.

Raimunda (Penelope Cruz) on kovan luokan siivooja, joka ei pienistä hätkähdä. Hänessä on munaa, vaikka hän ulkoisesti näyttääkin sisartaan Solea (Lola Dueñas) naisellisemmalta. Tässä ilmenee sisäinen ristiriita. Tehdään selväksi, että Raimunda on kokenut jotain, mitä Sole ei. Raimunda ei pelkää kuolemaa, eikä kuolleita tai vanhoja ihmisiä, mitkä taas saavat Solen varpailleen, ja sen huomaavat muutkin. Raimunda seisoo näissä tilanteissa ymmärtävästi Solen tukena, kunnes salaisuudet alkavat ottaa hänestä vallan.

Salaisuudet ja niiden paljastaminen toimivatkin mielestäni elokuvan käännekohtina. Valheet eivät ole kellään kovin valkoisia, mutta sitäkin nokkelampia. Roolihahmot saavat valheillaan aikaan väärinkäsityksiä, jotka vievät elokuvaa aina vain absurdimpien selitysten äärelle. Totuus, salaisuudet ja valheet kietoutuvat vyyhdiksi, joka aukenee vähitellen, mutta kyseenalaista on, ovatko katsojat kovin tyytyväisiä saamiinsa paljastuksiin. Lopulta kaikki tuntuu kovin järkevältä ja palaset loksahtava paikoilleen, vaikkakin hieman väkisin. Elokuvan maailmassa menneisyydessä kaikki on ollut huonosti, mutta nykyisyys näyttää ongelmista huolimatta jopa hieman teennäisen helpolta. Tätä ei niele kokonaisena.

Koskettavinta Volverissa on ehdottomasti äidin ja tyttären suhde. Tulehtunut, ja ehkä juuri siksi niin aidon makuinen. Sisarten kuollutta äitiä näyttelevä Carmen Maura tekee loistavaa työtä hieman höperönä maalaismuorina, joka ilmestyy haamuna takaisin tytärtensä elämään. Elämän ja kuoleman raja väljenee lähes olemattomiin, eikä se tunnu haittaavan päähenkilöitä ollenkaan. Ei edes Solea. Päinvastoin, se saadaan näyttämään lohdulliselta. Juuri tämä lohdullisuus elämän ja kuoleman käsikynkästä kuvaa mielestäni Volveria parhaiten ja säilyykin kantavana voimana loppun asti. Elokuva kantaa sanomaa, ettei kuolema olekaan niin lopullinen ja surullinen asia. Komedialliset osuudet olivat iloinen yllätys, vaikkakin paikka paikoin mustan sävyinen läpän heitto tuntuikin menevän vähän yli.

Mietityttämään jäi, onko Almodóvarkin saanut hieman liikaa Hollywood-vaikutteita. Voivatko naiset todella olla vahvoja ja pääosissa ainoastaan silloin, kun miehiä ei näy mailla eikä mannuilla?  Tarpeeksi haastava ja ajatuksia herättävä soljuva kerronta saa pojot. Mielenkiintoinen kokonaisuus, lopun lievästä lässähdyksestä huolimatta.